style="font-size:15px;"> Hayes sai ammatti-paikan Lontoossa, mutta hän eli aivan itsekseen. Niistä, jotka olivat hänen ammattiin ottaneet tai jotka joutuivat yhteyteen hänen kanssansa, ei kenkään tuntenut hänen elämäkertaansa, mutta kaikki huomasivat hänen umpinaista ja synkkää luonnettansa ja karttoivat hänen seuraansa, häntä inhoen ja pelaten. Muutamat myös sanoivat, että hän oli ollut rosvo. Muutamat eivät epäilleet antaa viittauksia siihen, että hän varmaankin oli tahrannut kätensä jollakin kauhealla rikoksella. Hayes tunsi, että kaikki häntä kammoivat ja vihasivat, mutta hän eli liian paljon omissa ajatuksissaan, että olisi siitä huolinut. Hänen ainoa tuumansa oli pysyä jyrkästi eroitettuna kaikista niistä, jotka olivat häntä tunteneet tai hänestä huolineet, niin vapaa ehtoisesti kärsien vaivaloista elämää rikoksensa sovittamiseksi. Välistä kuitenkin, kun hän ajatteli, kuinka oudot onnettomuudet olivat häntä kohdanneet ja vähitellen ikäänkuin vastustamattomasti sysänneet hänen tähän surkeaan loppuun, tunsi hän tuon raskaan taakan, joka hänen omaatuntoansa painoi, hetkeksi ikäänkuin helpponevan.
Näin olivat vuodet vierineet eteenpäin, kun Hayes eräänä iltana, palatessaan kylmään kolkkoon kotiinsa, kulki erään miehen ohitse, joka hetkisen katsoi häntä ja sitten seuraten häntä pyysi häntä pysähtymään. Hayes kääntyi erään katulyhdyn alla, ja mies, joka nopeasti lähestyi häntä, kutsui häntä nimellä Filip Joyce.
Hayes tunsi vieraan Jakob Bonnelliksi, katusaarnaajaksi, josta hän oli eronnut Newcastle'ssa.
"He kertoivat teidän kaatuneeksi", sanoi saarnaaja, "enkä luullut tapaavani teitä enään tässä maailmassa".
Hayes oli niin liikutettu, ettei hän saattanut puhua monta sanaa. Hän pyysi ystävänsä seurata häntä kotiin, ja siellä saarnaaja hänelle kertoi käyneensä hänen syntymäkaupungissaan ja, lupauksensa mukaan, kertoneensa Margarethalle ja tämän isälle, että Hayes oli kuollut.
"Luvatkaa minulle", huudahti Hayes, "ettette milloinkaan heille ilmoita, että vielä olen elossa".
Hänen hurja käytöksensä hämmästytti saarnaajaa, mutta Hayes vielä samana iltana tunnusti hänelle sen rikoksen, johonka hän oli syypää.
"Tämä on hirveätä", sanoi saarnaaja, "se on teko tuskin anteeksi annettava".
Hayes ei vastannut mitään, vaan otti esille pienen rasian, jonka hän avasi. Saarnaajalle näytti hän rahakukkaron ja ristin, joka oli aivan täynnä hohtavia ja kimaltelevia timantteja.
"Tässä ne ovat semmoisina, kuin ne ryöstin", sanoi Hayes, "nämät kirotut kalut, jotka viettelivät minua murhaamaan haavoitettua miestä. En ole koskenut hiukkeesenkaan heidän arvostansa".
"Tämä on sovitettava niin paljon kuin mahdollista on", sanoi saarnamies. "Tahdon ristissä olevan nimimerkin avulla koettaa keksiä sitä perhekuntaa, jonka omat nämä kalut ovat, niin että voitte ne takaisin antaa".
Hayes häntä kiitti ja saarnamies tarkasti kirjoitti muistoon kaikki ristin tunnusmerkit. He käyttivät tämän yön vakaisin keskusteluihin, ja Hayes tunsi sydämmessään lievitystä, jota hän ei ollut moneen aikaan havainnut. Kun erosivat, hänen ystävänsä hänelle kertoi, että hän muutamaksi ajaksi lähtisi pois Lontoosta, mutta pian jälleen palaisi.
Muutamia kuukausia tämän jälkeen Hayes istui eräänä iltana yksin huoneessansa, viihdyttäen levotonta mieltänsä lukemisella. Silloin koputus ovelle häntä havautti. Ottaen lamppua käteensä, hän avasi oven ja näki uskollisen ystävänsä Jakob Bonnellin ja erään vieraan hänen kanssansa. Lamppu valaisi vieraan kasvot, joka näytti enemmän iäkkäältä. Ulkomuodoltaan hän oli vakavan näköinen ja suuret viikset peittivät hänen huulensa, aivan ulkomaiseen tapaan. Hän näytti ikäänkuin olisi hän maailmassa paljon kokenut. Hayes säpsähti, kun hän näki miehen kasvot, ikäänkuin hän olisi muistanut jonkun hänen näköisensä ja vieläpä kauhulla sitä muistanut.
"Menkää sisään, herra Bonnel", sanoi vieras saarnaajalle oudolla ääntämisellä, "te voitte parhaiten selittää tämän käynnin syytä".
"Tämä on", sanoi saarnamies, "Beuafeantin kreivi, sen Beuafeantin kreivin veli, joka kaatui Valin kähäkässä. Pitkällisen kirjeenvaihdon jälkeen Europan mannermaalla olevain henkilöin kanssa, olen hänen löytänyt, ja hän on matkustanut tänne saadaksensa teidän kädestänne sitä timanttiristiä, jonka te Valin tappelutanterella otitte hänen kaatuneelta veljeltänsä. Risti on kauan kulkenut kalliina perintönä hänen suvussansa".
"Tässä se on", huudahti Hayes, kiireesti avaisten rasian, mutta vieras häntä pysäytti ja, ottaen lampun hänen kädestään, nosti hän sen kasvojansa kohti ja pyysi Hayestä tutkimaan hänen kasvojensa juonteita ja sanomaan tunsiko hän häntä.
Vieras katsoi häneen vakavasti ja Hayes vapisi kovasti, äkkiä aavistaen asian oikeata laitaa.
"Olen pettänyt ystäväni tässä", sanoi vieras vakavalla äänellä. "Minä itse olen se, jota te julmuudella pitelitte ja ryöstitte Valin tappelutanterella. Katsokaa tässä!"
Vieras veti paidan pois rinnaltansa, näytti lähellä vasenta olkapäätä kuulahaavan, joka jo oli parantunut. "Tämä on teidän tekonne", hän lisäsi.
Hayes päästi ilonhuudon ja tarttuen vieraan käteen kiinni, painoi hän päätään rintaa vasten ja rukoili anteeksi sen hirveän vääryyden, jonka hän oli tehnyt.
Muutamat kyyneleet vierivät alas pitkin vanhan soturin ruskettuneita poskia, kun hän tarttui Hayestä kädestä kiinni ja vakuutti hänelle antaneensa kaikki anteeksi. "Tämä teidän jalo ystävä on kertonut minulle koko teidän oudon historian", lisäsi hän.
"Näin pitkälle on kaikki onnellisesti päättynyt", sanoi saarnamies, "mutta Jumalan avulla seuraa tästä vielä jotain onnellisempaa. Tahdotteko vielä terran nähdä Margareta Ransonia".
"Semmoisen onnellisuuden toivo on jo aikoja minulta mennyt", vastasi Hayes, "mutta tämä ilta ja sen äkki-arvaamaton ilo virittää taas vanhat toivot. Tahtoisiko Margaretha tai hänen isänsä nähdä minun jälleen?"
"Margaretha luulee teidän kuolleeksi", vastasi Bonnel, "mutta kuinka saatan epäillä, että hän iloitsisi nähdessänsä teitä elossa. Kun viimein häntä näin, oli hän vielä teidän tähtenne murhevaatteissa, ja hänen isänsä puhui teistä hellyydellä ja kaipauksella, arvellen että te olisitte tehneet hänen tyttärensä onnelliseksi ja helpoittaneet häneltä hänen ammattinsa huolet vanhoilla päivillä".
Seuraavana päivänä Jakob Bonnel kirjoitti Margarethalle ja hänen isällensä, että Richard Hayes vielä eli ja että hän itse tällä viikolla aikoi tulla heidän luoksensa tuomaan vielä tärkeämpiä uutisia. Parin päivän perästä läksikin saarnaaja Hayes'in kanssa matkalle. Oli talvisaika ja maa lumessa. Matka kesti neljä päivää, joka aika tuntui Hayes'ille sangen pitkälliseltä ja ikävältä. Mutta hänen sydämensä oli huokeampi kuin oli ollut moneen vuoteen. Kun hän noissa vanhoissa majataloissa, joissa matkallansa olivat yötä, vaipui nukuksiin, näki hän unta, että hän taas oli työssä vanhan satulamaakarin luona ja että hänen tulevan elämänsä haikeat surut vielä olivat häneltä laupiaasti peitetyt. Mutta todellisuus tuntui hänestä enemmän unelmalta kuin unelma itse. Hän oli ikäänkuin uneksiva, kun hän taas seisoi tuon vanhan huoneen edustalla, ja katsoi sen rapattua etuseinää ja sen kuluneet puiset portaat, jotka veivät työhuoneesen, missä hän oli nähnyt niin monta ilon ja surun päivää; ja kun hän katsoi tuota pientä, lyijy-ruutuista akkunaa, josta hän oli hypännyt kadulle sinä yönä, jolloin pakeni. Kun hän nyt kaikkea tätä katseli ja näki sen muuttumattomaksi, niin epäilyksen
