viljelyksiä, niin että tarvittiin enempi työntekijöitä. Sentähden ehdotti äiti, että molemmat vanhemmat saisivat irtaimesta osansa ja jakaisivat talon, niin että kaksi poikaa jäisi kummallekin puolelle. Vanhan huonerivin viereen oli uusi tehtävä; toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi hänen luoksensa. Mutta niistä pojista, jotka erosivat eri leipään, piti toisen naida, sillä pitihän heillä olla tuvan ja karjan katsoja; ja äiti mainitsi, kenenkä tytön hän tahtoi miniäksensä.
Kaikki olivat taipuvaiset. Nyt oli vain selvitettävä, kenenkä tuli muuttaa, kenen jäädä, ja kenen muuttavista piti naida. Vanhin poika sanoi kyllä muuttavansa, vaan ei millään ehdolla naivansa, ja samoin kaikki toisetkin vastustelivat naimistuumaa kiven kovaan.
Vihdoin sopivat he niin äitinsä kanssa, että tyttö itse asian ratkaiskoon. Ja ylhäällä tunturilla karjatalossa kysyi äiti eräänä iltana häneltä, eikö hän tahtoisi tulla miniäksi Dalskogiin, eikä tytöllä ollut mitään sitä vastaan.
"No, minkä pojan sitte tahdot, sillä saatpa itse valita?"
Mutta sitä ei tyttö ollut ajatellut. Nyt hänen kuitenkin oli ajatteleminen, koska asia hänen valintaansa jäi.
"Saattaisihan se olla vanhinkin", arveli tyttö.
Vaan vanhinta tyttö ei voinut saada, kun se poika ei tahtonut naida.
Tyttö mainitsi sitte nuorimman; mutta se taas oli äitistä vähän hullunkurista, koska hän "juuri nuorin oli".
"No, sitte nuorimman edellinen."
"Miks'ei vanhimman jälkeinen?"
"Niin, miksikä ei vanhimman jälkeinen", vastasi tyttö, sillä häntähän hän juuri koko ajan oli arvellut ja sentähden jättänyt hänet mainitsematta. Mutta äiti aavisti, että koska vanhin ei suostunut naimaan, niin tottahan vanhimman jälkeinen ja tyttö pitivät toisistansa.
Vanhimman jälkeinen poika siis nai tytön ja vanhin veli muutti hänen luoksensa. Miten talo jaettiin, ei kukaan taloon kuulumaton saanut tietää; sillä he tekivät työtä yhdessä kuin ennenkin ja kokosivat vain milloin toiseen, milloin toiseen latoon.
Jonkun ajan kuluttua alkoi äiti tulla heikoksi. Hän tarvitsi lepoa eli toisin sanoen apua. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin oli heillä työssä.
Nuorimman piti kysymän tytöltä lehtiä riipiessä, sillä hän hänet paraiten tunsi.
Mutta poikapa lienee jo kauan itseksensä rakastanut tyttöä, sillä kun hänen piti kysymän häntä piiaksi, sattuivat hänen sanansa niin omituisesti, että tyttö luuli pojan kosivan ja vastasi heti myöntyvästi.
Poika peljästyi, meni heti veljiensä luo ja kertoi, miten hullusti nyt oli käynyt. Kaikki neljä tulivat vakaviksi, ei kukaan tohtinut sanoa ensi sanaa.
Mutta nuorimman edellinen näki nuorimman kasvoista, että hän todellakin rakasti tyttöä, ja siitä juuri hän puolestaan oli peljästynyt. Hän näet samalla aavisti oman kohtalonsa, joka oli vanhaksi pojaksi jääminen; sillä jos nuorin nai, niin ei hän voinut naida.
Se oli vähän kovaa, sillä hänelläkin oli mielessä joku, josta hän paljon piti; mutta eihän sitä nyt käynyt muuttaa.
Hän siis ensinnä lausui, että varmintahan tuo tytölle oli päästä taloon vaimoksi.
Heti olivat toiset veljet samaa mieltä ja menivät kotiin puhumaan äitille. Mutta äiti olikin tullut hyvin kipeäksi, niin että heidän oli odottaminen, kunnes äiti paranisi; vaan hän ei parannutkaan.
Sentähden he uudestaan neuvottelivat. Nuorin silloin sai aikaan päätöksen, että niin kauan kun äiti oli tilan omana, ei pitänyt mitään muutosta tapahtuman. Siihen tyydyttiin.
Kuusitoista vuotta makasi äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva miniä ääneti ja kärsivällisesti. Kuutenatoista vuotena yhtyivät pojat joka ilta hänen vuoteensa vieressä pitämään rukouksia ja pyhinä myöskin molemmat vanhimmat veljet.
Äiti noina hiljaisina hetkinä monesti pyysi heitä muistamaan sitä, joka lakkaamatta oli hoidellut häntä. Pojat käsittivät hänen tarkoituksensa ja lupasivat, mitä hän pyysi. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan tautiansa, koska se antoi hänen nauttia äitin iloa ihan viimeiseen hetkeen asti; hän kiitti lapsiansa joka kerran, ja viimein se tapahtui viimeisen kerran.
Kun äiti kuoli, kokoutuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä hautaan. Paikkakunnassa oli tapana, että naisiakin tuli haudalle, ja tällä kertaa seurasi koko pitäjä, miehet ja naiset, jotka vain liikkeelle kykenivät, yksin lapsetkin. Ensin astui lukkari laulaen, sitte kuusi poikaa kantaen arkkua ja heidän jäljestänsä koko saattojoukko, kaikki laulaen, niin että se veisuu kuului neljänneksen päähän.
Kun ruumis oli haudattu ja pojat olivat luoneet haudan täyteen, läksi koko ihmisjoukko kirkkoon, sillä siellä oli nuorin poika samalla vihittävä. He olivat sen tahtoneet tapahtumaan näin, koskahan ne molemmat, hautaus ja häät, oikeastaan riippuvatkin toisistansa, jos syvemmälle katsotaan. Kirkossa puhui pappi, minun isävainaani, uskollisuudesta, puhui niin liikuttavasti, että minä, sattumalta oltuani kirkossa ja sieltä ulos päästyäni, olin näkevinäni tunturienkin olevan liikutettuina ja Jumalan koko suuren luonnon.
JONAS LIE
NORDFJORDIN HEVONEN
Johdatus.
Nordfjordin vehreät, vuoriset karjamaat ja tunturilaitumet ovat n.s. Nordfjordin hevosrodun kotiseudut. Aina erinomaisen hyväksi tunnettuna kulkee "fjordinhevonen" hevoskauppiaan kautta markkinoilta markkinoille sekä rannikoilla etelässä ja pohjassa että myöskin sisämaassa kauas Ruotsiin asti. Viime vuosina, kun ulkomaalaisetkin ovat huomanneet, miten hyviä nuo pienet, vilkkaat hevoset ovat ja miten notkeat niiden jalat kuin teräsjouset, on niitä myöty sekä keisari Napoleonille että englantilaisille. Onpa sitä myöskin koetettu seoittaa Arabian vuorihevosen kanssa, jonka kaltaiseksi sitä sanotaan monessa suhteessa. Kuten muutkin kuuluisat Norjan mahtiolennot on se vihdoin murtanut kotiseutunsa ahtaat rajat ja saavuttanut laveammalti koko Europassa mainetta. Ja sen se on hankkinut maanteillä, josta se itsekin on löydetty kuin helmi liasta.
Tuntureihin tottuneita fjordinhevoset ovat ja niin norjia, ett'eivät koskaan lipeä; jalat alla kuin rumpukapulat voivat ne juosta täyttä ravia kärrin edessä peninkulmia, ylä- ja alamäet milloinkaan hengästymättä. Nämä hevoset ne ovat saaneet englantilaiset harjoittelemaan kilpa-ajoa kärreillä Norjassa, jota sporttia he nyt koettavat kotiuttaa omassakin maassansa; heidän omat pitkäjalkaiset täysirotuiset hevosensa eivät kelpaisikaan alamäissä kilpailemaan. Nämä hevoset ne myöskin ovat saaneet kestää suurimman osan raskaasta kyyditsemisestä laajojen itäisten alojen kulkuteillä. Huokeat, helposti ruokitut ja nöyrät kun ovat sekä niin kestäväiset, ett'ei parempaa voi toivoakaan, ovat ne ihan kuin luodut kyytikärrien eteen.
Mutta jos se vanha sananparsi on tosi, että ihmisen tulee tuomiopäivänä seisoa kaikkien niiden elukkain edessä, joille hän on tehnyt pahaa ja joiden silloin sanotaan puhuvan ja syyttävän, niin todella moni kestikievarin isäntä ja hänen hevostensa ajaja saa pitkän syntiluettelon fjordinhevoselta, jonka nöyryyttä ja ripeyttä on niin säälimättä ja lakkaamatta väärin käytetty.
Ja niinhän tapahtuu osaksi vielä tänäkin päivänä, vaikka Norjan kansa muuten on niin hyvä kotieläimilleen; niin tapahtuu yleensä maanteillä, jospa siellä täällä jo onkin se epäkohta hiukan korjautunut. Tuskin on hevoseni palannut kuuden tai seitsemän neljänneksen
