sanoen, että jos pikku Sigrid vielä tahtoi nähdä hiirakkoa, ennenkuin se pois vietiin, niin piti hänen nyt heti tulla, koska se kyllä ennen illallisen aikaa oli tapahtuva, ja nyt päivä jo oli puolisissa. Jotakin omituista oli tässä kalpeassa, mustamyssyisessä naisessa, niin että Sigridin vanhemmista hänen kehoituksensa tuntui ihan luonnolliselta; olihan hän aina ollut ystävällinen ja hyvä lapsille.
Vähän ajan perästä, joll'aikaa vanhukselle tarjottiin kahvia vehnäleivän kanssa, läksi Sigrid hänen mukaansa paljain päin, vaan pyhäpuvussa, paitahihasillaan, jotka kirkkomatkoilla kuitenkin peitetään mustalla mekolla. Varjot jo olivat pitkät ja iltapäivän aurinko paistoi punertavana Bjerkenaavenin harjalta, välkkyen takaisin Strömshagenin ikkunoista, kun astujat kävelivät ylämäkeen joen vartta, toinen pieni ja kumarruksissa suuren, mustan päähineensä alla, toinen hoikka ja notkea, kullankarvaiset hiuspalmikot riippuvina. Mutta kumarruksissa oli hänenkin päänsä ajatusten painosta, joita nyt mielessä pyöri.
Heidän ehdittyänsä ylös pihaan tuli kolmaskin henkilö, nimismiehen renki. Gjermund oli pannut hevoselle paraat suitset päähän ja seisoi jo ratsustimet kädessä valmiina antamaan ne miehelle. Mutta nähtyään Sigridin hän säpsähti ja kalpeni häntä tervehtiessään. Äiti käski miehen heti tupaan saamaan jotakin virvoitusta; hän ajatteli semmoisen kyllä olevan tarpeen, kun hänellä niin huono asia oli toimitettavana, ja olihan päivä muutenkin jo pitkälle kulunut.
Niin jäivät molemmat nuoret yksin hevosen luo. Sigrid asetti sen pään olallensa ja taputteli sen kaulaa; otti sitte taskustaan suolaa ja leipää, mutta hiirakko ei syönyt, vaikka kyllä oli vähän hirnunut Sigridin tullessa; se kaiketi nyt ymmärsi jotakin pahaa olevan tulossa. Gjermund seisoi ääneti, kyynärvarsin nojaten hevosen selkään. Vihdoin sanoi hän hiljaa:
"Näyttääpä siltä, kuin tänään läksisi talosta hiirakko ja vielä muitakin lisäksi, Sigrid!"
Silloin ojensi Sigrid hänelle hevosen seljän yli kätensä ja katsoi itkien häntä silmiin, niinkuin häneen sittekin luottaen. Molemmat he olivat jotenkin yhtä pitkät, vaan Sigridin tukka oli vaalea ja kasvot punakat, mutta Gjermundin tukka musta ja kasvot kalpeat.
"Minä koetan parastani, Sigrid;" sanoi Gjermund, ikäänkuin jatkaen hänen ajatuksiansa, "mutta vähä sitä nyt on millä alkaa."
"Sinun pitää ruveta kauppiaaksi, Gjermund, ja olla varovainen ja viisas; niinhän on moni muukin kunnon mies näillä seuduin alkanut ennen sinua."
"Mitenkä tiesit minun sitä ajatelleenkaan?"
"Minä sen arvasin ja äitisi sen minulle myöskin sanoi."
Kun renki samassa tuli tuvasta, päästivät he toistensa kädet ja Sigrid kuiskasi vielä:
"Jumala kyllä auttaa, Gjermund, ja minä odotan."
Renki otti ohjat Gjermundin kädestä, joka vielä viimeisen kerran keveästi taputteli hevostansa jäähyväisiksi, ja vei vitkastelevan hiirakon pois. Kaikki kolme, jotka jäivät pihalle, astuivat sitte alas veräjälle ja erosivat.
Seuraavana aamuna ajoi Gjermund edellänsä lehmää ja hiehoa tietä myöten alas vuonolle päin. Ne hän möi maakauppiaalle, täytti laukkunsa rihkamoilla ja läksi kuljeskelemaan kauppiaana.
III
Kului noin seitsemän vuotta. Muutamana aamuna istui erään itäisen tien varrella kestikievarissa herrasmies, joka myöhään edellisenä iltana oli tullut täyttä ravia ajaen äsken päättyneiltä markkinoilta ja ollut tässä yötä. Oli juuri kelirikon aika keväällä, niin että kyytihevosilla oli pahat päivät. Ikkuna oli auki päivänpaisteessa, ja mies, joka sen edessä istui, oli puettu kuin säädystänsä vähän kerskaileva kauppias, hopeanapit mekossa; hän näytti ajatuksiinsa vaipuneelta. Hänen edessään pöydällä oli olutta, leipää, juustoa ja voita sekä maljassa maitoa, jota hän tuontuostakin ryyppäsi, jota vastoin olutpullo oli vielä ihan koskematta. Silloin tällöin pani hän kätensä posken alle ja katsoi ulos ikkunasta.
Tämä mietteihinsä vaipunut mies oli Gjermund. Jotakin ryhdikästä näkyi nyt hänen kasvoistansa, ja kauan olisi niitä saanut tutkia, ennenkuin hänet olisi tuntenut siksi hyväntahtoiseksi, vaikka vähän pikaiseksi ja kiivaaksi nuorukaiseksi, joka ennen muinoin käveli Strömshagenissa vain kultastansa muistellen.
Kaksi ensimäistä vuotta oli käynyt huonosti, varsinkin sentähden, että hän uskoi liian hyvää ihmisistä, jotka häntä pettelivät. Mutta sitte luotti hän vain itseensä eikä uskonut ketään, niin että kaikki rupesi käymään hyvästi, hyvinkin hyvästi. Rihkamoista ja kellonvaihdoista oli hän kohonnut hevoskaupan alalle ja harjoitti sitä viimein suuressa määrässä. Nyt markkinoilla oli hän myönyt, mitä oli jäljellä koko viime vuoden hevoskarjasta, ja ostellut muutamaa metsäpalstaa.
Jo ammoin oli hän lähettänyt niin paljon rahaa kotiin, että äiti oli päässyt kaikista veloista. Mutta sitte arveli hän, ett'eipä olisi hulluinta, jos vielä odottaisi, kunnes saisi ostetuksi ne kaksi niittyä, jotka olivat Bjerkenaavella ihan hänen talonsa vieressä. Ja kun oli päässyt niin varakkaaksi, ett'ei se osto enää ollut mahdoton, johtui hänelle mieleen, että mitäkähän Jon Evjen sanoisi, jos hän teettäisi uudet huoneet Strömshageniin alusta loppuun asti. Se hänen ajatuksensa vähitellen kasvoi niin, että talon viimein piti tulla semmoiseksi kuin nimismiehen kaksinkertainen kartano kirkolla. Hänellä oli jo paitsi velatonta Strömhagenia kaksitoista sataa taaleria koossa; mutta nyt hän mietti vielä odotella, kunnes jaksaisi ostaa naapuritalon Bjerkestrandenin, jolla oli tunturilla omat laitumet ja karjatalot ja joka muutenkin oli toista vertaa suurempi kuin Strömshagen. Sen toivoi hän onnistuvan kahden vuoden kuluttua, jos vain hyvin onnistui tuo metsänkauppa, johon hän nyt aikoi panna rahansa.
Kun kerran maiden ja rahan himo oli hänessä päässyt valtaan, ajatteli hän aina vain, mitä Jon Evjen oli sanova, eikä, mitä hänen tyttärensä ajatteli. Kaksi, kolme ensimäistä vuotta, kun kaikki onnistui huonosti, oli Sigrid yksin hänen ajatuksissansa kaikkein puuhien osamiehenä. Mutta sittemmin oli Gjermund nähnyt ja kokenut niin paljon, että kaikesta oli hänelle vain jäänyt halu nähdä, mitenkä Jon Evjen, tuo keräjäjutun voittaja, oli kerran kumartava veräjällä, kun hän joskus kotiin ehti ja, luonnollisesti, läksi pyytämään tytärtä vaimoksensa.
Hän nyt hyvin punnitsi mielessänsä, oliko hänen lähteminen maantietä myöten metsää ostamaan vai jatkaminen kauppaansa, niinkuin tähänkin asti. Metsänkauppaa sanoivat muutamat hyvin vaaralliseksi.
Siinä hän istui poski käden varassa ja kuvitteli mielessään jo Bjerkestrandenin ja Strömshagenin olevan yhtenä talona, kun vaalea hevosenturpa nuuhkien nousi ikkunanlaudalle ja sysäsi hänen kyynyspäätänsä. Gjermund työnsi ystävällisen elukan hyvänluontoisesti syrjään, mutta kun turpa hiljaa hirnahdellen tuli takaisin, antoi hän sille puoleksi ajatuksissaan palasen leipää. Se oli pieni, sanomattoman laiha, hiirakko hevonen, harja lyhyeksi leikattuna, ja niin likainen koko elukka, kuin olisi se loassa vieriskellyt ja sitte sinänsä kuivanut; seljässä ja olkapäissä oli suuret haavat, länkien ja selkävyön lyöttämät. Pää riippui alhaalla niin kauan, kun leipää suussa oli, vaan sitte taas kohosi turpa ikkunaan. Sen silmistä juoksi vettä, niinkuin välistä sanotaan tapahtuvan, kun hevonen myödään, ja muutenkin se niin hyvillänsä hieroi turpaansa ja levottomasti heilutteli lyhyeksi leikattua häntäänsä sekä tunkeutui yhä likemmäksi seinää.
Gjermund, tietämättänsä miten, – ehkäpä sentähden, että hän arvattavasti oli niin omituisella tuulella – johtui ajattelemaan hiirakkoa sinä päivänä, kun se vietiin pois Strömhagenista. Bjerkenaaven harmaine, turvekattoisine huoneineen ja joki alempana, punainen Evjenin talo toisella puolella, kaikki oli hän näkevinään
