monelle sinun tänäpänä on hankkiminen työtä, ystäväni?" kysyin minä. "Otaksun ettei ole useampaa kuin kaksi- tai kolmetoista? Tomin sisaresta olet kai jo päässyt erillesi?"
"Enpä ole, sitä pahempi," vastasi vaimoni kärsivällisesti, "hän taitaa olla kotona taas. Hän on turhamainen lapsi, eikä hän viihtynyt maalla. Olen siitä oikein pahoillani, sillä perhe, johon hän pääsi, on kunnon väkeä, hyväntahtoista ja ystävällistä, ja siellä olisi hän voinut saada kodin ikäajakseen, jos hän oisi älykkäästi ja siivosti käyttänyt itsensä. Mutta eilen oli hän taas äitinsä luona ja eukkoraukka sanoi minulle, ettei tämä rakas lapsi saattanut olla hänen luotaan poissa ja ettei sydämensä hentonut lähettää tyttöä sinne takaisin."
"Vaikka, toisin sanoen, että sinä olisit hyvä ja hankkisit Miss O'Connorille hupaisempaa ajanviettoa. Pyhi pois se nimi luettelostasi, ystäväni. Nämä molemmat tarvitsevat vielä monta kovaa kolahdusta kokemuksen koulussa, ennenkuin voit heille mitään tehdä."
"Täytynee minun se tehdä," sanoi vaimoni huokauksella; "mutta on surkea nähdä nuoren ihmisen kulkevan kadotukseen suoraa tietä."
"Mitä sinä, äitini kerrot?" huusi Bob, joka tuli melkein töytäten huoneesen.
"Oh, sitä vanhaa tarinaa," vastasin minä. "Mitä olisi tekeminen kanssa-ihmisten auttamiseksi?"
"Vai niin," sanoi Bob, "sitä juuri tulen minäkin äidiltäni kysymään. Koska hän ei syökse tyköään apuatarvitsevaa, tulen minäkin puhumaan Mariannestani. Hän kuolee koito raukka kuuden kuukauden kuluessa sivistyksen uhrina. Asummehan kahdentoista englantilaisen virstan päässä Bostonista huvilassa, joka on varustettu semmoisilla mukavuuksilla, että luulisi siinä tulevan toimeen ilman huolenpitoa ja hoitoa – kaikki on istutettua, itsestään käypää ja itsetekevää ja kuitenkin, minä sen vakuutan, on se talo lopuksi oleva syynä Mariannen kuolemaan. Itse en kaipaa mitään niin paljo kuin hirsihökkelöä, jossa sänky sijaitsee yhdessä seinänsopessa, lapsille telttisänky toisessa, ja jossa sitäpaitsi löytyisi tulisija, pöytä, neljä tuolia, yksi kattila, yksi kahvipannu ja pannukakun paistin – ei muuta mitään. Oivallista oli elanto tuommoisessa talossa toissa kesänä, kun asuin Ylijärven rannalla; ja jos saisin Mariannenkin muutetuksi semmoisiin oloihin, olen varmaa siitä että hän tulisi sekä terveeksi että iloiseksi. Hänen elämänsä vastuksina ovat ylölliset mukavuudet; meillä on huoneita liiaksi, mattoja liiaksi, kukkaisvaaseja ja koristuksia liiaksi, posliini- ja hopeakaluja liiaksi; hänellä on kovin suuri paljous pitsejä, kovin monta vaatekertaa ja kovin monta hattua; lapsilla on suuria kasoja ylimääräisiä vaatteita – ja kaikki tuo saattoa Mariannen vuoteenomaksi ja nyt ma olen tullut teiltä hakemaan apua ja lohdutusta."
"Tuosta en ma sanaakaan käsitä," sanoin minä.
"Asianlaita on niin," jatkoi Bob, "että sittenkun keittiön hoitajamme meni naimisiin ja Alice Kalifornian kultamaihin, näkyy käyneen mahdottomaksi asettaa taloudenhoitomme jotenkin pysyvälle perustuskannalle. Se luku vaimonpuolisia palvelioita, joka siitä lähtein on talossamme ollut, ja ne tuhotyöt, joita ne viimeisen puolenvuoden ajalla ovat aikaansaaneet, käy yli kaiken käsityksen. Eilen sain kuudenkymmenen dollarin velkomiskirjan oivallisen vedenjuoksutus-laitoksemme korjaamisesta ja tapahtuneen vahingon syytä heitettiin kuin sukkulaista kolmen palveliaimme välillä. Biddy vakuutti, yksityisesti puhutellen vaimoani, että Kate piti tapanansa kaataa lakasemansa roskat vedenkulkutorveen, ja kun sitten kerran sattui että yksi tappi kylpyhuoneessa oli jätetty auki, niin että vesi oli valunut ja vahingoittanut salongin kipsikattoa, ryhtyi Marianne mitä suuremmalla varovaisuudella ja arkuudella Katelta tiedustelemaan oliko hän tarkoin seurannut annettuja käskyjä vedenjuoksutus-laitoksen suhteen. Tietysti Kate juhlallisesti vakuutti olevansa syytön: hän ei tehnyt Biddyn lailla, joka heitti kaikkea törkyä torveen ja paiskasi huolimattomasti tapin hukkaan kylpyhuoneessa, niin että tuota oli sekä häpeä että synti nähdä. Annaa, kolmatta tyttöä, kuunneltiin kahden kesken, ja hän sanoi maanantaina Biddyä syylliseksi, tiistaina Katea ja keskiviikkona kumpaistakin syyttömäksi; vaan torstaina hän oli kahakassa molempain kanssa ja hankki pikaista poislähtöä sittenkun oli ensin ilmoittanut muitakin palvelus-kumppaleinsa tekemiä rikoksia niinkuin valheita, näpistelemistä ja kaikenmoista mitä mieleensä sattui; jota syytetyt vuorostaan töytäsivät huoneesen ja Annan selittivät antaneen pienimmälle unijuomaa ja, ollessaan kävelyllä hänen kanssansa, viipyneen tuntikausia eräällä ahtaalla kadulla, jossa kaupungin osassa punarupuli liikkui – sanalla sanoen paljastivat niin kauheita kuvauksia, että Marianne jo uskoi lapsen kuoleman omaksi, ja sairastui itse. Minä olen häntä koettanut lohduttaa mutta hän tekee miten Rachelkin – hän ei anna itseään lohduttaa, hän joutuu vaan semmoiseksi turhan-peräläiseksi, että hän myötäänsä huokaa: 'Ah jospa vain palvelijan saisin, johon voisin luottaa, joka puheessaan noudattaisi totuutta, joka todellakin menisi sinne, mihinkä hän sanoo menevänsä ja todellakin tekee sen minkä sanoo tehneensä!' tämä tällainen eläminen, että hän jättää lapset henkilön huostaan, johon hän ei saata luottaa; että tietää mukavasti varustettua kotiaan ja kauniita kalujaan tiheään tuhoeltavan ja ettei hän taida omaisuuttaan varjella eikä vakoella koska vahinko tapahtuu, eikä tiedä kuka sen tekee, – kaikki tämä saa hänet vielä hengiltä pois, selittää hän, eikä minulla ole syytä noita hänen sanojaan epäillä."
"Tässä," sanoin minä, "on meillä nyt kaksi naista, kumpanenkin henki hieverin sairaana, kumpanenkin sen puutteessa, mitä he toisilleen kyllä voisivat tarjota. Mariannella on kultaa ja tavaraa, mutta hän on vailla talouden hoidossaan semmoista auttajata, jota hänen kulta-kasansa eivät vielä ole voineet hankkia; ja tässä, aivan vieressämme seisoo nainen, joka on vailla leipää, terveyttä, työtä, joka tarvitsee ravitsevaa ruokaa, ystävällistä kohtelua ja hyvää palkkaa. Mikä nyt estää näitä molempia auttamasta toisiaan?"
"Ethän ainakaan tarkoittane", vaimoni lausui, "että holhottimme rupeaisi halpaseksi palvelus-piiaksi Mariannelle? Se ei ikinä käy laatuun."
"Eikö se käy laatuun?" sanoin minä. "Miksikä palvelevan työnteko on halvempaa kuin muu työ? Mitä tuo vaimonpuoli ikinä hankkisi toimitusta itselleen, ei hän voisi ansaita niin paljon että maksettuaan asunnostaan ja elatuksestaan, hänellä olisi jäljillä niin suuri rahamäärä kuin tavallisella lapsen-hoitajalla on palkkaa. Tuosta huolimatta ei että mikään Mariannea pitämästä häntä parempana kuin muita palvelijoita, eli miten mainitaan, kuin perheen jäsentä ainakin."
"Tuo kaikki sointuu sanoissa sangen hyvin," sanoi Bob, "mutta se ei käy päinsä. Tosin Mariannelle ja lapille olisi suureksi siunaukseksi saada luotettava palvelija, ja olisinpa melkein valmis notkistamaan molemmat polveni kiittääkseni sitä hyvästi kasvatettua, toimekasta naista, joka ottaisi meitä siten palvellakseen. Mutta tiedän, ettei se käy laatuun. Tuo väli-laji ihmisiä on niin herkkä-tunteinen, niin vaativa, niin mahdoton mielillä pitää, että sen henkilön, joka ehkä tulisi meille, pitäisi tulla tavallisena palvelijana vaan, eikä minään muuna, ja siihen ei äidin holhottu taida suostua."
"Hän luultavasti pitäisi tuommoista ehdoitusta loukkauksena itseään kohtaan," sanoi vaimoni.
"Ja kuitenkin, kunpa hän vaan tietäisi sen, minä häntä kunnioittaisin sitä enemmän siitä, että hänellä olisi uskallusta ruveta halpasen palvelijan sijalle, kun onnettomuus oli sulkenut häneltä kaikki muut tiet," vastasi Bob.
"Niin," sanoi vaimoni, "kannattaisi kyllä tehdä koetus! mutta pelkäänpä ettei se käy laatuun."
"Siihen pelkoon minä yhdyn," arveli Bob, "mutta kaikissa tapauksissa voisimmehan tehdä koetuksen kuten äitikin sanoi. Jos hänen haluttaa tulla, voin minä luvata hänelle hyvän ja hiljaisen kotielämän, oman huoneen, helponpuoleista työntekoa, sekä jouto-aikaa lukemiseen ja kirjoittamiseen eli mihin hän haluaa käyttää väliaikaa virvoittaaksensa itseään. Kirjoja hänelle kernaasti lainataan ja hänellä on vapaus puutarhassa
