tullut paitsi katsomaan kilpailua, myös kuuntelemaan Maamme-laulua.
Kymmenluvun keskivaiheilla tapahtui jotain sellaista, joka koski yllättävälläkin tavalla sekä Suomea että Viroa. ”Kynä on korjannut sen, minkä miekka on särkenyt”, totesi presidentti Paasikivi radiopuheessaan syyskuussa 1955. Neuvostoliitto oli päättänyt palauttaa 11 vuoden jälkeen Porkkalan alueen takaisin Suomelle. Tämä oli ihana asia suomalaisille, mutta huomattavasti vähemmän ihana virolaisille – 1 000 neuvostoupseeria perheineen kaikkineen ilmoitti halustaan jatkaa ”maansa palvelemista” Virossa. Tämä heille myös suotiin.
1950-luvun jälkipuoliskolla kiinnostuttiin Virossa jo suorien ja virallisten järjestötason suhteiden solmimisesta lahden pohjoisrannalle. Mahdollisuuden siihen antoi Moskovassa päämajaa pitävän ulkomaansuhteita hoitavan yhdistyksen alaosaston perustaminen Viroon. Suomalaiset ehtivät kuitenkin ensin. Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS) oli toiminut jo vuodesta 1944. Tammikuussa 1957 perustettiin kätevästi sen yhteyteen erillinen Eesti-jaosto, jonka puheenjohtajaksi tuli edellisvuonna Moskovassa piipahtanut Kustaa Vilkuna. Talvella 1958 syntyi suomalaiselle SNS:lle Moskovassa sisarjärjestö – Neuvostoliitto-Suomi -seura, jonka siipien suojaan vuoden lopulla onnistuttiin perustamaan Eestin osasto. Tällä tavalla oli viralliset puitteet yhteydenpidolle luotu.
Alkoi entistä tiheämpi erilaisten delegaatioiden vaihto. Yksi ensimmäisistä lienee ollut vuoden 1955 Viron yleislaulujuhlissa vieraillut Kotkan valtuuskunta. Aikaisemmin samana vuonna Tallinnasta ja Kotkasta oli tullut ystävyyskaupunkeja. Seuraavan vuoden helmikuussa Vaasa ja Pärnu solmivat ystävyyssuhteet. Myös yksityisten ihmisten vierailut lisääntyivät, toki lähes täysin yksisuuntaisesti – Suomesta Neuvosto-Viroon. Ajan henkeä kuvastaa se, että Virosta piti käyttää ehdottomasti nimeä Eesti, olihan maa nyt sosialistinen ja tyystin erilainen kuin ”riistokapitalismin” aikaan.
Uusia etelän tien kulkijoita
Eletään 60-luvun alkuvuosia. Kanssakäymisessä on tapahtunut elävöitymistä. Virallisissa puitteissa vaihdetaan delegaatioita. Huhtikuussa 1960 tutustuu eteläiseen naapuriin Suomen ”talonpoikaisaktivistien” valtuuskunta, kuten Viron elokuva- ja valokuva-arkiston kuvissa lukee. Eduskunnan ryhmä vierailee peräti kahdesti, vuosina 1961 ja 1963. Ahkerimpia kävijöitä ovat kuitenkin kommunistit.
Kullervo-kuoro osallistuu Viron yleislaulujuhlille, Tauno Hannikainen johtaa Tallinnassa Viron filharmonikkoja, Viron akateeminen mieskuoro kiertää Suomea, suomalainen taideteollisuus esittäytyy Virossa. Näin henkisen kulttuurin puolella. Ruumiin kulttuuri, viroksi kehakultuur, juhlii Tartossa yleisurheilun merkeissä.
Edellisestä, niin ikään yliopistokaupungissa pidetystä Suomi-Viromaaottelusta oli kulunut viisi vuotta. Muistan vuoden 1962 tapahtuman hyvin. Suomalais-ugrilaisia kieliä lukevat, vähäiselläkin suomen kielen taidolla varustetut, saivat olla avustajina mukana, tietenkin KGB:n valvovan silmän alla. Koko Tartto riemuitsi, kaikki suomalaiset olivat sankareita, sillä mahdollisuus kuulla puhuttavan suomea Tarton kaduilla sai aikaan todella suuren kansanjuhlan. Sitä ennen olin tavannut vain yhden suomalaisen, professori Pertti Virtarannan, joka käväisi Tartossa katsomassa, miten meille opetetaan itämerensuomalaisia kieliä. Nyt kohtasin koko joukon nuoria, ikäisiäni suomalaisia, jotka vaikuttivat itsevarmoilta ja vapautuneilta, jotka nauroivat paljon ja joilla oli erilaiset vaatteet. Suomalaistyttöjen hajuveden tuoksu leijaili nenässäni vielä monen vuoden ajan.
Kesällä 1963 Suomessa vieraili Neuvosto-Viron ”presidentti”, Korkeimman neuvoston puheenjohtaja Aleksei Müürisepp, joka esitti Suomen valtion päämiehelle ikään kuin puolivahingossa kutsun vierailla lahden etelärannalla. Kekkoselle tätä ei tarvinnut sanoa kahteen kertaan. Laillinen veruke pitkään kaavaillulle Viron-vierailulle oli varmistunut. Itse visiitti toteutui seuraavan vuoden maaliskuussa presidentti Kekkosen Puolan-matkan kylkiäisenä. Vierailun isäntänä toimi kutsun esittäjä. Tärkeää roolia esitti myös Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri Johannes (Ivan) Käbin, jolla oli suomalaissyntyinen [inkeriläinen] puoliso Toini. Maailma on pieni – luennoidessani syksyllä 2010 Karkkilan työväenopistossa Kekkosen vierailusta luokseni tuli eräs kuulijoista, joka esittäytyi Toini Käbinin sisarenpojaksi. Olin iloinen, että saatoin kertoa hänelle tätinsä kannattaneen lämpimästi suomalais-virolaisten suhteiden tiivistämistä.
Helmikuun lopulla
2011 Tallinnan matkustajasataman A-terminaalin seinässä paljastettu presidentti Urho Kekkosen kohokuva.
Uusi ja tärkein etelän tien kulkija oli näin ollen löytynyt kaikkein korkeimmalta taholta. Presidentti Kekkosen vierailu oli 1960-luvun keskeisin suomalais-virolainen tapahtuma kaikkine esivalmisteluine ja jälkipuinteineen. Koskaan sitten toisen maailmansodan ei Viroa ollut Suomessa näin näkyvästi esitelty. Matkasta kirjoitettiin paljon, taitettiin peistä puolesta ja vastaan sekä siteerattiin ulkovirolaisia lehtiä, joissa Kekkosen vierailu tulkittiin yksiselitteisesti Viron neuvostomiehityksen tunnustamiseksi. Kotivirolaisilta ei kysytty mitään. Jos olisi kysytty, suurin osa olisi pitänyt naapurimaan presidentin vierailua harvinaisena, voimaa antavana ja tulevaisuudenuskoa lujittavana tapahtumana. Legendaarisen maineen sai presidentin Tarton yliopiston juhlasalissa pitämä kansallisromantiikan läpitunkema vironkielinen puhe.
Minulla on henkilökohtaisia muistoja Suomen presidentin Tartonvierailusta. Olin viimeistä vuotta yliopistossa ja odotin esikoistytärtäni. Ilmassa oli jo kevättä, ja päivä oli kirkkaan auringonpaisteinen. Yliopiston päärakennuksen eteen oli kokoontunut sankka ihmisjoukko. Ihmisten kasvoilta kuvastui jännittynyt ja iloinen odotus. Tartossa ei ollut ennen nähty niin korkea-arvoista vierasta. Kekkosen Tarton-vierailun silminnäkijänä olen myöhemmin monta kertaa ajatellut tuon alkukevään päivän yli aikojen ulottuvaa yhteyttä Viron myöhempään laulavaan vallankumoukseen. Saattaa olla, että Suomen presidentin vierailu ja hänen pitämänsä rohkaiseva puhe murensivat osaltaan sitä järjestelmää, johon virolaiset olivat vähällä tukehtua.
Kekkosen visiittiin liittyy kuitenkin monia myyttejä. Yksi niistä väittää, että Kekkonen olisi vierailunsa aikana TV-haastattelussa suoraan ehdottanut laivayhteyden palauttamista. Ei se näin mennyt. Hän kyllä diplomaattisesti vihjaisi, että liikenneyhteyksiä olisi parannettava. Päättäväisemmin hän taisi puhua Helsingissä vierailleen Anastas Mikojanin kanssa saman vuoden joulukuussa ja vuoden 1965 helmikuussa Kremlissä, jossa Leonid Brežnevin ja kumppanien taivutteluun lienee vaadittu aikamoista vakuuttavuutta ja taitoa. Tapaamisesta tehty muistio kertoo Kekkosen keskustelleen Mikojanin, Brežnevin ja Aleksei Kosyginin kanssa 23.2.1965 kello 10 – 11.30 Kremlissä. Kuusisivuisen muistion lopussa todetaan muiden asioiden käsittelyn jälkeen: “Presidentti mainitsi lopuksi lyhyesti suoran laivayhteyden aikaansaamisesta Helsingin ja Tallinnan välille. Brežnev vastasi Neuvostoliiton suhtautuvan kysymykseen myönteisesti, mutta viittasi sotilaallisten salaisuuksien säilyttämiseen.”
Jos oli pelkoja Toompean mäellä istuneella virolaismummolla, niin oli niitä myös Kremlin porukoilla, tosin eri syistä. Moskova antoi silti periksi. Oliko kyse Kekkosen persoonasta, vaikuttiko vielä Hruštšovin suojasää vai oliko kaiken takana neuvostojen maan valuutanahneus? Ehkä voimme puhua kaikkien näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Kekkonen lienee ollut niitä harvoja läntisiä poliitikkoja, joka tunsi hyvin
Kremlin pelisäännöt, osasi itse käyttää niitä ja jopa jossain määrin manipuloida neuvostojohtajia. Tämän taidon ansiosta hänen onnistui toteuttaa monia ensi näkemältä mahdottomalta tuntuvia projekteja, joista aikaansaatu laivayhteys kelpaa hyvin esimerkiksi. Suomessa asiaan liittyi kuitenkin monenlaisia lieveilmiöitä, muiden muassa Kekkosen suosituksesta tapahtunut suhteiden katkaiseminen ulkovirolaisiin, mikä lienee ollut hinta siitä, että tie etelään saattoi aueta, Pravda-lehden hyökkäys Sukselaista vastaan sekä tämän väistyminen
