suomalaiset tuntemaan olonsa kotoisaksi myös tuon ankean ajan Virossa.
Mitä me virolaiset ajattelimme, millaiseksi me koimme tapaamisemme? Alussa ainakin vanhan asetelman mukaiseksi eli tunsimme pikkuista alemmuutta. Hienoiseksi ylemmyydeksi se muuttui vähän myöhemmin ja siihen oli syynsä. Ihmettelimme sitä, että suomalaiset eivät oikein pystyneet hallitsemaan ryyppäämistään. Ei sen puoleen, että se olisi kiertoajeluja tai meitä itseämme varsinaisesti haitannut – onhan tuhat ja yksi muuta tapaa olla hankala – mutta näkemämme pidäkkeettömyys oli meistä outoa. Itsetuntoamme kohotti sekin, että emme jääneet tiedollisesti alakynteen.
1970-luvulla saimme sitten tutustua uudenlaiseen ihmisryhmään, taistolaiskommunisteihin. Tämä kokemus vahvisti itsetuntoamme entisestään. Muistan meidän ihmetelleen, miten niin lähellä reaalisosialismia olevat voivat olla niin typeriä. Näitä ihmisiä oli syytä pelätä melkein yhtä paljon kuin kauneusfirman tyyppejä. Suinkaan harvoja eivät olleet tapaukset, jolloin opas kutsuttiin puhutteluun, koska suomalaisilta tovereilta oli tullut suoraan puolueen keskuskomiteaan signaali: opas oli muka vääristellyt Neuvosto-Eestin todellisuutta. Henkilökohtaisesti en saanut rauhaa heiltä senkään jälkeen kun 1975 aloitin toimittajana Viron radion suomenkielisessä toimituksessa.
Oli vielä eräs kohtaamistaso. Sille antaisin nimeksi “öykkäri tapaa trokarin”. Sillä tasolla kumpikin sai, mitä ansaitsi, eikä siitä sen enempää.
Viimeisenä, mutta tärkeimpänä tulee se taso, jolla ihminen tapasi ihmisen. Oli paljon ihania, myötäeläviä, fiksuja, ystävällisiä, oloihimme ja eloihimme syvällisesti paneutuvia heimokansan edustajia, jotka avarsivat näköpiiriämme ja käsitystämme maailmasta tuomalla Viroon vaarasta välittämättä meille niin tarpeellista hengenravintoa. Heistä monista sain elinikäisiä ystäviä. Sellaisia ihmisiä on kaikkina nyt jo neljänäkymmenenä viitenä vuotena kulkenut yhteisellä lahdellamme eniten.
Kun laivayhteyden avaamisesta oli kulunut 40 vuotta, asetettiin Tallinnan satamaterminaaliin laatta muistuttamaan päivästä, jolloin yhteinen Suomenlahtemme alkoi taas yhdistää meitä, alussa tosin vain yksisuuntaisesti. Taulussa on teksti omnia mutantur, nihil interit eli kaikki muuttuu, mikään ei katoa. Tämä mietelause mukailee antiikin filosofien ajatusta kaiken ikuisesta toistumisesta. Sen mukaan samat hahmot ja tapahtumat ilmestyvät näyttämölle tietyn aikavälin kuluttua yhä uudelleen ja uudelleen. Mikään ei ole ainutkertaista, ei Sokrateen kuolemakaan, väittivät ajattelijat. Idea on täysin sovellettavissa Viron ja Suomen suhteisiin. Onneksi olemme pääsemättömissä toisistamme!
Helmikuun lopulla 2011 paljastettiin Tallinnan matkustajasataman A-terminaalissa kuvanveistäjä Aime Kuulbusch-Mölderin tekemä presidentti Kekkosen kohokuva. Tällä tavalla virolaiset haluavat muistaa veljesmaan päämiestä, jonka ansiosta maailmamme yhtäkkiä avartui lähes puoli vuosisataa sitten.
Kymmenlukujen vaihtuessa
Kekkosen vierailu ja laivaliikenteen käynnistäminen saivat aikaan ratkaisevan käänteen Suomen ja Viron suhteissa. Turisteja alkoi liikkua molemmin puolin lahtea, joskin epäsuhta oli melkoinen. Virolaisia pääsi Suomeen vain noin kymmenesosa Viroon päässeiden suomalaisten määrästä. Kulttuuri- ja muilla yhteiskuntaelämän rintamilla tapahtui myös huomattavaa elävöitymistä. Viron draamateatteri teki jo kesällä 1965 esiintymismatkan Suomeen, ja vielä samana vuonna kävi Kansallisteatteri vastavierailulla. Nuoren Esko Salmisen Nummisuutarin Esko ihastutti kaikkia, ja se on edelleenkin paras koskaan näkemäni Esko.
Vuoden 1967 toukokuussa järjestettiin Helsingissä Viron viikko, suojelijana presidentti Kekkonen, joka otti delegaation vastaan myös Tamminiemessä. Viikon aikana esiteltiin monipuolisesti neuvostovirolaista kulttuuria. Eniten huomiota saivat ennestään jo tuttu akateeminen mieskuoro ja Estonian teatteri. Pelätyn musiikkikriitikon Seppo Heikinheimon arvostelu Myrskyjen ranta -oopperasta Helsingin Sanomissa taisi olla hänen ensimmäisiä Viro-aiheisia juttujaan. Jatkossa Seppo paneutui myös Viron yhteiskunnallisiin ja poliittisiin asioihin, missä yhteydessä välillemme syntyi työtoveruus; olin tulkkina ja avustajana hänen myöhemmillä juttumatkoillaan Viroon. Ooppera-arvostelu oli kaikkea muuta kuin mairitteleva. ”Ernesaks on lahjaton säveltäjä, koko tekele mielikuvitukseton, yksinkertainen, ei kuitenkaan yhtä ”horriibeli” kuin näyttämöllinen toteutus.” Kuoro ja orkesteri saivat sentään armon säälimättömän kriitikon silmissä.
Seuraavana kesänä oli Suomen vuoro esitellä kulttuuriaan virolaisille. Virallista delegaatiota johti Johannes Virolainen. Esillä oli nykytaidetta, arkkitehtuuria, kirjoja; kuultiin Kansallisoopperan solisteja ja jazzia, nähtiin modernia tanssia. Turistien määrän kasvusta kertoo se, että Helsingin ja Tallinnan välillä aloitti liikennöinnin isompi laiva, Tallinn nimeltään. Vuoden 1969 Viron yleislaulujuhliin osallistui Suomesta tasokas edustuskuoro, yleisön joukossa nähtiin Johannes Virolainen ja pääministeri Mauno Koivisto, joka oli käynyt etelänaapurissa jo vuonna
1965, silloin Suomi-Neuvostoliitto-Seuran valtuuskunnan mukana juhlimassa Neuvosto-Viron 25-vuotispäivää.
Suomen pääministeri
Mauno Koivisto virolaisneidon syleilyssä vuoden 1969 yleislaulujuhlilla Tallinnassa.
Myös urheilussa tapahtui. Kilpailukalenteri oli lajissa kuin lajissa yllättävän tiheä juuri Kekkosen vierailua seuranneina vuosina, eikä ihme, olihan hän virolaisten urheilupomojen pyynnöstä asettunut henkilökohtaisesti urheilusuhteidemme takuumieheksi. Niinpä vuonna 1967 pidettiin 19 maaottelua. Yhteensä kilpailtiin Suomessa ja Virossa 74 kertaa. Jyrkkä muutos tuli 1970-luvun alussa. Kanssakäyminen väheni lähes olemattomiin. Vuosina 1972 ja 1973 pidettiin vain pari kolme kilpailua. Tällä rintamalla tilanne normalisoitui vasta Viron itsenäistyttyä uudelleen 1991.
Kun tarkastelee Suomen ja Viron suhteiden tapahtumakalenteria muilta osin, melko harvaksi sekin 1970-luvulla kävi. Tämä kehitys liittyy yleiseen ruuvien kiristämiseen. Kommunistien ja ammattiyhdistysvaltuuskuntien vierailut jatkuivat kuitenkin entiseen tahtiin. Muutos oli aika jyrkkä, mutta kulttuuririntamalla jotain sentään tapahtui. Viron akateeminen mieskuoro ja sen solistikvartetti kiersivät taas Suomea. Vuonna 1976 saatiin suomalainen kulttuurivaltuuskunta juhlimaan kirjailija Friedebert Tuglaksen syntymän 90-vuotispäivää. Vuosikymmenen lopulla oli Kajaanissa esillä näyttely Kirjallisuusklassikko Anton Hansen Tammsaare – 100 vuotta syntymästä. Tallinnassa taas juhlittiin Leinon satavuotispäiviä.
Toki uusia varteenotettavia tekijöitä oli lisääntynyt: vanhan musiikin yhtye Hortus Musicus – Tallinnan ylpeydeksi tituleerattu – aloitti juuri 70-luvulla Kuhmon kamarimusiikkipäiviltä tähän päivään kestävän voittokulkunsa Suomessa. Tuttuja alkoivat olla myös säveltäjä Arvo Pärt ja kapellimestari Neeme Järvi, ei vähiten siksi, että Seppo Heikinheimo kirjoitti Helsingin Sanomissa heidän olevan emigroitumassa ulkomaille. Virta siis vie Virosta, hän päätteli. Seppo ajoi Viron asiaa myös muualla Euroopassa. Tallinnan jutuntekomatkasta hän kirjoittaa 30.11.78 Eva Lillelle Lontooseen: ”Minun kirjeitteni perusteella oli BBC:ssä kahteen kertaan pätkät Tallinnasta. Myös The Guardianiin tulee minun juttuni, joten ostakaapa tuota lehteä. Guardian pyysi juttuun oikeudet koko englanninkielistä maailmaa varten. Ihan sama teksti ilmestyi myös Süddeutsche Zeitungissa… Aina syntyy jotakin, kun yrittää. ”
Oulussa ilmestyvä Kaleva-lehti kunnostautuu Viro-keskeisyydellään ja muodostaa pitkäksi aikaa eräänlaisen Viro-linnakkeen. Toimittaja Liisa Maria Piilan ansiosta Viro alkaa olla esillä myös Demarissa. On syksy 1979 ja kulttuurimatkailijoiden ryhmän vetäjä Liisa Maria kirjoittaa: ”Olen kuunnellut henkeä pidätellen Lennartin [Meren] selostuksia Dominikaaniluostarissa ja eläytynyt draamateatterin Hamletiin sekä Kolmeen sisareen. Draamateatterin Tuulte pöörises ihastutti
