parkui Svjetlogubin äiti, koettaen riuhtaista itseänsä irti häntäpitelevän kansakoulu-opettajan, hänen poikansa ystävän, ja tohtorinkäsistä.
Svjetlogubin äiti oli sympaatillinen rouva, nuorehko vielä, vaikkasuortuvat jo harmaissa ja ryppyjä silmän-aluksissa. Opettaja,Svjetlogubin ystävä ei ollut vielä ilmoittanut hänelle, ettäkuolemantuomio oli jo vahvistettu, vaan tahtoi ensin valmistaa häntätähän kamalaan uutiseen. Mutta hänen puhuessaan äidille pojasta, tämäjo hänen äänensä sävystä ja arkailevista katseistaan arvasi, että se, mitä hän pahimmin oli peljännyt, oli nyt käynyt toteen.
Hän oli asettunut asumaan pieneen huoneesen kaupungin parhaimmassahotellissa.
– Miksikä te pidättelette minua? Päästäkää minut menemään! – huusihän, koettaen irtaantua tohtorin, heidän vanhan perheen-ystävänsä,käsistä.
Tohtori piteli häntä toisella kädellä käsivarresta, toisellaan hallitenpientä tippapulloa pyöreällä pikku pöydällä sängyn vieressä. Rouva olioikeastaan hyvillään siitä, että häntä pidellään, sillä hän tunsi, ettähän kukaties tulisi tehneeksi jotain, mutta mitä, sitä hän ei tiennyt,ja pelkäsi omaa itseään.
– Rauhoittukaa. Ottakaahan hiukan valerianatippoja, – puhui tohtori, tarjoten hänelle jotain vaaleata nestettä viinilasissa.
Rouva vaikeni kohta ja, kooten voimansa, painoi päänsä litteätärintaansa vastaan ja vaipui sohvalle.
Hänelle muistui mieleen, kuinka hänen poikansa kolme kuukautta sittenoli lähtenyt hänen luotaan, kasvot niin murheellisina ja salaperäisinä.Ja sitten hän näki hänet 8-vuotiaana poikasena, samettipusero päällä,pienet jalat paljaina ja vaalea tukka pitkissä, aaltoilevissasuortuvissa.
– Ja hänen kanssaan, joka vielä on lapsi, hänen kanssaan he nytaikovat menetellä tuolla tapaa!
Hän kauhistui, sysäsi syrjään pöydän, riuhtaisihe tohtorin käsistäirti, mutta ovelle tultuansa hervahti jälleen nojatuoliin.
– Ja sanotaan, että on Jumala! – Mikä Jumala se on, joka tällaistasallii! Pois semmoinen Jumala! – huusi hän, milloin parahtaen itkuun, milloin purskahtaen hysterilliseen nauruun. – Ne hirttävät, nehirttävät hänet, joka uhrasi kaikki, koko elämänuransa, hänet, jokaantoi koko onnensa muille alttiiksi!
Niin hän puhui, vaikka tätä ennen myötäänsä oli nuhdellut poikaansasiitä, mitä nyt ihaili ja piti ansiona ja uhrautuvaisuutena.
– Ja näin he aikovat kohdella häntä! – huusi hän jälleen raivoissaan.
– Ja te sanotte vielä, että on Jumala!
– Enhän minä sano mitään; minä pyydän teitä vain ottamaan nämä rohdot.
– Minä en tarvitse mitään… Ha-ha-ha! huusi hän nyyhkyttäen,epätoivoissansa.
Yön tullen hän oli niin uuvuksissa, ett'ei kyennyt enää puhumaan eikähuutamaan, tuijottihan vain avaruuteen, terävä, raju ilme katseessaan.Tohtori ruiskutti häneen morfinia, ja hän nukkui.
Hän nukkui rauhassa, unia näkemättä, mutta tajuntaan palajaminen tekihänen tilansa entistä huonommaksi. Kauheinta kaikista se, että ihmisetsaattavat olla niin julmia, ei ainoastaan nuo kamalannäköiset kenraalitsileiksi ajettuine leukoineen ja santarmit, vaan kaikki… kaikki…sisäkkökin, joka tyynenä tuli siivoamaan huonetta, ja naapuritkin, jotka viereisessä huoneessa iloisesti haastelivat keskenään, naureskellen, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Toista kuukautta oli jo Svjetlogub istunut kopissa ja ennättänytsillaikaa kestää monta sisällistä kokemusta.
Hän oli jo pienestä pitäin vaistomaisesti tuntenut, kuinka vääräähänen, rikkaan miehen, etuoikeutettu asema on. Tämä tunne heräsihänessä aina, kun hän näki kansan kärsivän puutetta. Hän koettitukehuttaa tätä tunnetta, mutta eipä vain oma personallinen onnionnelta eikä ilo ilolta tuntunut, kun hän omaa tilaansa vertasitalonpoikaisten ukkojen, lasten ja naisten tilaan, ja silloin häntäaina rupesi äkkiä hävettämään. Ei siinä kyllä, että nuo syntyvät, kasvavat ja kuolevat vailla niitä huvituksia, joita hänen on suotunauttia, vaan eiväthän he milloinkaan pääse edes työn ja puutteenpainosta.
Vapautuakseen tästä väärinteon asemasta, hän perustiyliopistollisen kurssin suoritettuansa, omilla varoillaan mallikoulun,säästäväisyys-seuran ja vaivaistalon. Mutta – niin kummalta kuinkuuluneekaan – tällaisiin toimiin ryhdyttyänsä, hän tunsi, että kunhän nyt katselee kansaa, niin häntä hävettää enemmän kuin ennen, jolloin hän oli viettänyt huimia päiviä ystäväinsä kera ja tuhlannutrahoja kalliisin ratsuihin. Hänestä tuntui, että kaikki tämä onkerrassaan nurinpäistä ja – mikä vieläkin tuskallisempaa – ettätässä on jotain pahaa, jotain siveellisesti väärää.
Tässä pettymystensä vaiheessa hän saapui Kijewiin ja tapasi sielläerään läheisimpiä kumppaneitaan yliopiston ajoilta. Viimeksi-mainittuteloitettiin kolme vuotta myöhemmin Kijewin linnan kaivannossa.
Hän oli vilkas ja erittäin lahjakas entusiasti ja kehoitti Svjetlogubialiittymään kansanvalistus-seuraan, jonka tarkoituksena oli saadatalonpojat käsittämään oikeuksiansa. Seura oli jakanut talonpojat eriryhmiin ja aikoi pelastaa heidät tilan-omistajain ja virkamiestenvallasta. Seurustelu uusien toverien kanssa selvitti lopullisesti neaatteet, joita Svjetlogub siihen asti oli vain pintapuolisestitoteuttanut. Nyt hän käsitti, mitä hänen on tekeminen. Hän palasimaalle ja aloitti aivan uuden elämän, yhä edelleen pitäen yhteyttäuusien ystäväinsä kanssa.
Hän rupesi kansakoulun-opettajaksi, muodosti täysikasvuisistakeskuspiirejä, luki heille kirjoja ja valtiollisia lentolehtiä ja tekitalonpojille selvää heidän asemastaan. Sitä paitsi hän kustanteliluvattomia kirjasia ja käytti kaikki tulonsa, kaikki, minkä säästetyksisai, samallaisten keskuksien perustamiseen muissakin kylissä.
Aivan ensi alussa toimintaansa Svjetlogub kohtasi kaksi odottamatontavastusta. Toinen oli se välinpitämättömyys, jota monetkin osoittivathänen harrastuksiansa kohtaan, ruveten katselemaan häntä epäluuloisinsilmin. (Harvoin vain joku yksityinen otti ymmärtääkseen jakannattaakseen häntä, ja nämäkin olivat usein sangen hämärää väkeä.)Toinen vastus tuli hallinnon puolelta. Hänen koulunsa suljettiin, polisi pani toimeen kotitarkastuksia hänen ja hänen ystäväinsä luona,hänen kirjansa ja paperinsa otettiin takavarikkoon.
Ensimmäisestä vastuksesta – kansan kylmäkiskoisuudesta – Svjetlogubei paljoakaan välittänyt, mutta kovin häneen koski viran-omaistenmielettömät ja loukkaavat vainoamiset. Samaa saivat hänen ystävänsäkokea muuallakin, ja niinpä molemmin puolin kiihoteltu viha virkavaltaavastaan kohosi niin suureen voimaan, että enin osa liittouneita päättiryhtyä julkiseen taisteluun sen kanssa.
Johtomiehenä tässä päätöksessä oli muuan Mezhenjétski, jota jokainenpiti järkähtämättömän lujatahtoisena ja kumoamattoman logikan miehenäja kokonaan antauneena vallankumouksen palvelukseen.
Svjetlogub asettui hänkin tämän miehen johdettavaksi ja ryhtyiterroristiseen propagandaan samalla tarmolla, millä ennen oli toiminuttalonpoikain keskuudessa.
Tämä toiminta oli kieltämättä vaarallista, mutta se veti puoleensa
Svjetlogubia.
Hän arveli: "Joko voitto tahi marttyrius, ja jos jälkimmäinen, niin seon oleva voitoksi asialle vast'edes." Ja näin hänessä
