Onnekasta olisi heidän elämänsä silloin. Voi jos kaikestatästä tulisi loppu! Jospa minä pääsisin elämään jälleen vapaana! – Näin hän useinkin ajatteli. – Tai jos edes päästäisivät minut irtimuutamaksi päivää tahi lähettäisivät pakkotöihin! Yks kaikki, missäsitä sillä tapaa eläisi. Ja sillä tapaa minä olen elävä. Se onmahdollista ja välttämätöntä. Elää toisin – se on mieletöntä.
Kerran, sellaisena päivänä, jolloin hän oli iloinen ja tunsimielenylennystä, astui inspehtori hänen koppiinsa tavattomaan aikaan, tiedusteli hänen vointiansa ja kysyi, haluaisiko hän jotain. Svjetlogubhämmästyi, käsittämättä, mitä tämä poikkeus tavallisesta järjestyksestämerkitsee, ja pyysi paperosseja. Hän odotti kieltoa, mutta inspehtorilupasi lähettää ne heti, ja vartija toi kuin toikin laatikollisenpaperosseja ja tulitikkuja.
– Joku kaiketikin pitää minusta huolta, – arveli Svjetlogub, sytyttipaperossin ja rupesi kävelemään kopissaan edestakaisin, yhämietiskellen syytä tällaiseen asiaintilan muutokseen.
Huomenissa hänet vietiin Oikeuteen. Siellä hän oli ollut jo monastiennenkin, mutta tällä erää ei häntä kuulusteltu. Yksi tuomareista nousiylös, häneen katsomatta. Samoin muutkin. Ensinmainittu otti käteensäpaperin ja rupesi lukemaan kovalla, juhlallisella, ontolla äänellä.
Paperissa sanottiin, että Anatolii Svjetlogub, osallisuudestansavallankumouksellisessa toiminnassa, jonka tarkoituksena on jokoläheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa kukistaa nykyinenhallitus, tuomitaan menettäneeksi kaikki säätyoikeutensa jakuolemanrangaistukseen hirttämisen kautta.
Svjetlogub kuunteli loppuun asti, pintapuolisesti vain ymmärtäenvirkamiehen julistamain sanain sisällystä. Hän huomasi, kuinkajärjetöntä on tuo "läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa" ja tuo"kaikkien oikeuksien" riistäminen kuolemaan tuomitulta ihmiseltä. Muttatodellista merkitystä siinä, mitä hänelle oli luettu, hän eikäsittänyt.
Vasta sitten kuin hänen oli käsketty poistua, ja hän santarminseuraamana tuli ulos kadulle, vasta sitten hän rupesi harkitsemaan, mitä hänelle vast'ikään oli julistettu.
– Tuo on jotain erehdystä, nurinpäistä, järjetöntä! Se ei saata ollaniin, – ajatteli hän heti kuin hänet oli suljettu jälleen vankilaan.
Hän tunsi itsessään niin paljon elinvoimia, ett'ei kyennyt kuolemataedes mielessäänkään kuvailemaan; hänen oli mahdoton ajatuksissaanliittää omaa itseänsä ja kuolemata toisiinsa.
Vankilaan palattuansa Svjetlogub istahti vuoteensa laidalle, sulkisilmänsä ja koetti saada selväksi, mikä kohtalo se nyt häntä odottaa.Mutta siihen hän ei pystynyt. Hänen oli aivan mahdoton kuvaillamielessään olemuksensa olemattomuutta elikkä sitä tosiasiaa, että hänetaiotaan tappaa.
– Minutko, nuoren, hyväntahtoisen, onnellisen, jota niin monirakastaa! – ajatteli hän, muistellen äitinsä ja Natáshan ja ystäväinrakkauden-osoituksia. Minutko he tappavat, hirttävät! Kuka sen tekee jamistä syystä? Ja mitenkäs sitten käy, kun minä lakkaan olemasta? Ei, seon mahdotonta!
Vankilan inspehtori astui sisään. Svjetlogub ei ollut häntä tuntea.
– Kuka se on? Mitä te tahdotte? – virkkoi Svjetlogub. – Jaha, vaitekö se olette! No, niin, milloinka se tapahtuu?
– En tiedä, – vastasi päällikkö. Seisottuaan sitten ääneti muutamansekunnin, hän virkkoi hellittelevällä äänellä: – Tuolla on pappi. Hänhalajaisi nähdä teitä, valmistaa teitä…
– En huoli, en huoli. Minä en huoli mitään. Menkää pois! – huudahti
Svjetlogub.
– Ettekö sitten haluaisi kirjoittaa jollekin? Se on sallittua, – virkkoi inspehtori.
– Niin vainenkin! Lähettäkää minulle kaikki, mitä tarvitaan. Minäkirjoitan.
Inspehtori meni pois.
– Huomis-aamuna se nähtävästi tapahtuu, ajatteli Svjetlogub. – Niihänse tavallisesti käy. Huomis-aamuna minua ei enää ole elävittenjoukossa… Ei, se on mahdotonta… Tämä on varmaankin unta!
Vartija tuli, tuoden kaksi kynää, mustetta, postipaperia ja muutamiasinisiä kuoria, ja siirsi tuolin pöydän eteen.
Kaikki tämä oli täyttä totta eikä unta.
– Minä en saa ajatella, en… Niin, minä kirjoitan äidille, – virkkoi
Svjetlogub. Hän istahti pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan.
"Äiti armas!"
Niin hän kirjoitti kyynelet silmissä.
"Anna minulle anteeksi, anna anteeksi kaikki se murhe, minkä olen sinulle tehnyt. Lienenkö erehtynyt vai enkö, mutta toisin en saattanut menetellä. Yhtä vain sinulta pyydän: anna minulle anteeksi."
– Mutta johan minä sanoin tämän, – ajatteli hän. – No niin, mitäpäsiitä! Ei ole aikaa enää aloittaa uutta kirjettä. – Ja hän jatkoi:
"Älä sure minua. Ennemmin tai myöhemmin, eikös se ole yhdentekevää? En pelkää enkä tekemääni kadu… Toisin en saattanut tehdä. Mutta anna minulle anteeksi, äläkä kanna katkeraa mieltä niitä kohtaan, joitten kanssa yhdessä työskentelin, äläkä niitäkään, jotka minut teloittavat. Ei olisi kukaan voinut toisin tehdä. Anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he elävät minun sydämessäni, he ylentävät ja lohduttavat mieltäni. Jää hyvästi! Minä suutelen Sinun kalliita, ryppyisiä, vanhoja käsiäsi."
Kaksi kyyneltä putosi paperille.
"Minä itken, en surusta enkä tuskasta, en katumuksesta tällä elämäni juhlallisimmalla hetkellä, vaan siitä syystä, että minä rakastan sinua. Älä tuomitse minun ystäviäni, varsinkaan Prohorowia, siitä, että hän on syynä kuolemaani. Kuinka suloista on rakastaa sitä, jota en ole moittinut, vaan jota joka tapauksessa olisin oikeutettu tuomitsemaan tai vihaamaan. Kuinka suloista rakastaa sellaista ihmistä, vihollistansa! Sano Natáshalle, että hänen rakkautensa tuotti minulle lohdutusta ja iloa. En ollut täysin selvillä tuosta, mutta sydämeni sisimmissä minä tunsin sen. Helpompi oli elää, tietäessäni hänen olevan olemassa ja rakastavan minua. Ja nyt olen sanottavani sanonut. Jää hyvästi!"
Hän pani kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja istahti sängyn laidalle,kädet polvillaan ja kyyneliään nieleskellen.
Svjetlogub ei voinut millään muotoa vieläkään uskoa, että hänen täytyykuolla. Hänestä tuntui kaikki tämä olevan unta. Turhaan hän koettiherätä siitä.
Tämä viimeinen ajatus synnytti hänessä toisen, sen nimittäin, ettäkenties koko elämäkin tässä maailmassa on pelkkää unta vain, jostaheräjäminen on kuolemaa. Ja jos niin on, niin eiköhän tietoisuus tämänmaailman elämästä olekin vain heräjämistä entisen elämän unesta,elämän, jonka yksityiskohdat ovat jääneet unohduksiin, niin että elämätäällä ei ole alkua, vaan uutta muotoa ainoastaan.
– Ja niinpä minäkin kuolen ja siirryn uuteen olemuksen tilaan.
Tämä ajatus miellytti häntä, mutta yrittäessään pysähtyä siihen, häntunsi, että juuri tämä ajatus tekee mahdolliseksi katsoa kuolemaapelvotta
