luettavaksi, ja silloinhanhän on saattanut Prohorowin perikatoon.
– Hyvä Jumala, mitäs minä olin tehdäkään! huudahti hän, repi kirjeensäkapeiksi kaistaleiksi, ja poltti ne huolellisesti poroksi lampunpäällä.
Hän oli kirjeensä alkanut epätoivo sydämessä, mutta nyt hän tunsirinnassansa rauhaa, jopa iloakin.
Hän otti puhtaan lehden ja ryhtyi heti kirjoittamaan uutta kirjettä.
Ajatus ajeli toistaan hänen päässänsä.
"Äiti armas ja kallis", – kirjoitti hän, ja silmät ne jälleen samenivat kyyneleistä. Hän pyyhkäsi ne pois hihallaan, nähdäkseen, mitä oli kirjoittanut. "Kuinka vähän tunsinkaan omaa itseäni ja kaikkea sitä rakkauden ja kiintymyksen voimaa Sinua kohtaan, mikä minun sydämessäni alati asui! Nyt sen tiedän ja tunnen, ja muistaissani meidän pieniä kinastuksiamme ja Sinua kohtaan käyttämiäni tylyjä sanoja, minua surettaa ja hävettää. Anna minulle anteeksi ja muista vain minun hyviä puoliani, jos niitä lainkaan on ollut."
"Kuolema ei minua pelota. Totta pulmakseni min'en käsitä, en usko sitä. Jos kuolemaa on, niin eikö sitten ole yhdentekevää, kuolenko kolmekymmentä vuotta, vai kolmekymmentä päivää ennemmin tai myöhemmin?"
– Mutta mitäpäs minä tässä filosofioitsen? ajatteli hän. —
Kirjoitanpa niinkuin äskeiseenkin kirjeesen jotain hyvää loppuun. —
Hän jatkoi:
"Niin. Älä tuomitse minun ystäviäni, vaan rakasta heitä,
varsinkin sitä, joka oli syynä kuolemaani. Suutele puolestani
Natáshaa ja sano hänelle, että olen aina häntä rakastanut."
Sitten hän palasi jälleen omaa tilaansa miettimään.
– Ja sitten? Mitäs sitten tapahtuu? – virkkoi hän. – Eikö mitään?
Toki sentään. Mutta mitä?
Ja nyt selveni hänelle kerrassaan, ett'ei hänellä ihmisenä ole eikäsaatakaan olla vastausta näihin kysymyksiin.
– Ja miksikäs tuollaista itseltäni kyselenkään? Miksi? Niin, miksi? Eisaa kysellä, pitää elää, niinkuin minäkin vast'ikään elin, tätäkirjettä kirjoittaessani. Jokainen on tuomittu kuolemaan jo aikaasitten, ja kumminkin me elämme. Ja onnekasta onkin elämä ja riemuatäynnä… kun rakastaa. Niin, kun rakastaa. Kirjoitellessani tuotakirjettä tuossa, minä rakastin ja olin onnellinen. Sillä tavoin meidänpitää elää. Ja mahdollista on elääkin niin, aina ja kaikkialla, vapaanaja vankina, tänään ja huomenna ja hamaan loppuun saakka.
Svjetlogub tunsi sisällisen tarpeen saada puhua jonkun kanssasydämellisesti. Hän kolkutti oveen ja, vahtimiehen pilkistettyä"kurkosta" sisään, kysäisi, paljonko kello on, ja joko hänenvahtivuoronsa pian loppuu. Toinen kun ei vastannut mitään, niin hänpyysi häntä kutsumaan inspehtorin.
Tämä tuli ja kysyi, mitä Svjetlogub tahtoo.
– Minä olen kirjoittanut kirjeen äidilleni; toimittakaa se hänelle.
Äiti johtui mieleen jälleen, ja silloin kiertyi kyyneleitä hänensilmiinsä.
Inspehtori otti kirjeen ja lupasi toimittaa sen perille. Hän olilähtemäisillään pois, mutta Svjetlogub pidätti hänet.
– Kuulkaas nyt. Te olette hyvä mies; miksikä vainenkin rupesitte näinjulmaan toimeen? – virkkoi Svjetlogub, kajoten inspehtorin hihaan.
Toinen myhähti epäluonnollisesti, loi silmänsä maahan ja vastasi:
– Omalla tavallaanhan kukin elää.
– Parempi olisi, jos jättäisitte tämän viran. Ainahan mies tointa saa,ja tehän olette niin hyvä mies… Minä kenties…
Inspehtori nielaisi kyynelensä, teki jyrkän käännöksen vasempaan jariensi pois, paiskattuaan oven perässään kiinni.
Hänen liikutuksensa teki syvän vaikutuksen Svjetlogubiin. Ilonkyyneleitä vuodatellen hän rupesi kävelemään edestakaisin kopissaan, tuntematta vähintäkään pelkoa. Päinvastoin hän oli sellaisessamielenylennyksen tilassa, joka kohotti hänet korkealle tästämaailmasta. Se kysymys, johon hän niin turhaan oli hakenut vastausta, kysymys: mitä hänestä tulee kuoleman perästä? – se näytti nyt olevanratkaistu, ei positiivisella järkiperäisellä vastauksella, vaantietoisuudella todellisesta elämästä, joka hänessä nyt asui.
Ja hän muisti evankeliumin sanat: "Totisesti, totisesti minä sanonteille: Ellei maahan langennut nisunjyvä kuole, niin se kuivettuu, mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmää."
– Minähän olen nyt maaperään putoamassa. Niin, totisesti, totisesti! – mietti hän.
– Jospa nyt voisi nukkua! – virkkoi hän sitten, – jott'ei voimatkokonaan pettäisi!
Hän heittäysi vuoteelleen, sulki silmänsä ja vaipui äkkiä uneen.
Hän heräsi kello kuusi aamulla valoisan, herttaisen unennäöntunnelmissa.
Hän oli ollut istuvinaan pienen, vaaleatukkaisen tyttösen kera puussa, kumarruksissa oksain alla, jotka olivat täynnään mustia, kypsiäkirsikoita. Niitä he keräilivät suureen, vaskiseen vatiin. Marjatputoavat vadin ohi maahan, mutta ympärillä on kummallisia eläimiä,kissan näköisiä, jotka sieppailevat niitä, heittelevät ilmaan jaottavat jälleen kiinni. Ja tuota katsellessaan tyttönen nauraa, janauru tarttuu Svjetlogubiinkin, niin että hänkin nauraa unessa, itsekään tietämättä, miksi. Äkkiä kirpoaa vaskivati tyttösen käsistä.Svjetlogub yrittää siepata sen kiinni, mutta ei ennätäkään, ja silloinvati vierimään alas, tarttuu välillä oksiin, ja putoaa vihdoin kovallahelinällä maahan.
Hän heräjää hymysuin, valveillaankin vielä kuullen tuon vadin helinää.Se tulee rautapulttien kolinasta käytävässä. Kuuluu askeleita jakiväärin kalketta. Äkkiä selviää hänelle kaikki.
– Voi jospa voisin nukahtaa jälleen! – ajattelee Svjetlogub.
Mutta se on mahdotonta. Askelet ovat jo pysähtyneet oven taa.Svjetlogub kuulee, kuinka avain hakee reikäänsä, ja ovi narahtaenaukenee.
Sisään astuu santarmiupseeri, inspehtori ja sotamiehiä saattoväkenä.
– Kuolemako? Entäpä sitten? Minä tulen. Hyvä. Kaikki hyvin – miettiiSvjetlogub, tuntien jälleen olevansa samassa juhlallisessamielentilassa, joka hänet eilenkin oli vallannut.
Samassa vankilassa istui myös muuan iäkäs talonpoika, vanhauskolaistenlahkoa.
Hän oli menettänyt luottamuksensa opettajiinsa ja etsiskeli "totisiauskoa." Hän kielsi sekä kirkon, aina Nikonin ajoilta asti, ettähallituksenkin, hamasta Pietari tsaarista saakka. Tsaarin valtaa hänsanoi "tupakka-valtakunnaksi" ja toi häikäilemättä esiinmielipiteitään, syytellen pappeja ja hallituksen virkamiehiä. Hänjoutui tutkinnon alaiseksi, pantiin kiinni, ja siitä pitäin oli häntäkuljetettu vankilasta toiseen.
Vähät hän siitä, ett'ei enää ole vapaa, vaan vankina, että vartijatkohtelevat häntä tylysti, että hänet on pantu kahleisin,
