lykäten häntälähemmäksi laitaa.
Svjetlogub siirtyi.
– Herra, auta minua, armahda minua! – kuiskasi hän itsekseen.
Svjetlogub ei uskonut Jumalaan, oli usein nauranutkin niitä, jotkauskoivat. Eikä hän nytkään Jumalaan uskonut, hän kun ei voinut Häntäsanoin lausua eikä opetuksissaankaan omaksensa ottaa. Mutta hän tunsi, että tuon Ainoan puoleen kääntyminen on nyt realisinta, mitä häntietää. Hän tiesi myös, että tämä avuksi-huuto on välttämätön jatärkeä, se kun välittömästi vahvistaa ja rauhoittaa häntä.
Hän läheni laitaa. Vasten tahtoansakin hän katsahti sotamies-riveihinja hienopukuisiin katselijoihin, ja silloin hän tuli vielä kerranajatelleeksi: Miksikä, miksikä vainenkin he noin tekevät?
Hänen kävi niin surku heitä sekä itseänsä, ja kyyneleitä kiertyi hänensilmäänsä.
– Eikö sinun ole sääli minua? – virkkoi hän, katsahtaen pyövelinvilkkaisin, harmaisin silmiin.
Viimeksimainittu pysähtyi tuokioksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
– Näin se nyt käy! Älä törise! – mutisi hän, nopeasti kumartuen lavanlattiaan, missä oli hänen päällystakkiinsa ja joku vaatekappale, sieppasi sitten huimalla liikkeellä Svjetlogubia molemmin käsintakaapäin, viskasi hänen päänsä yli pussin ja nykäisi sen nopeasti alasvyötäisille.
– Sinun käsiisi minä annan henkeni, – ajatteli Svjetlogub, muistaenevankeliumin sanat.
Hänen henkensä ei vastustanut kuolemaa, mutta luja, nuori ruumis vieroisitä, ei ottanut alistuakseen ja tahtoi nousta taisteluun.
Hän yritti huutaa, riuhtaista itsensä irti, mutta tunsi samassasilmänräpäyksessä sysäyksen, tunsi menettäneensä tukeen jalkainsa alta, tunsi tukehtumisen fyysillisen kauhistuksen, huminan päässään ja – kaikki oli kadonnut.
Svjetlogubin ruumis roikkui nuorassa. Hartiat vielä kahdesti kohosivatja laskivat.
Parin minutin kuluttua pyöveli, synkästi rypistäen kulmiaan, laskikätensä ruumiin olkapäille ja sysäsi sitä lujasti alaspäin.
Ruumis ei liikkunut enää. Täyteläinen pussi vain hiljalleen heilui. Pääoli luonnottomasti taipunut eteenpäin. Sääret pistivät esiin; vankilansukat näkyivät niissä.
Pyöveli astui sitten alas lavalta ja ilmoitti komentajalle, että nytsaa ruumiin ottaa paulasta irti ja haudata.
Tunnin kuluttua se otettiin alas hirsipuusta ja vietiin siunaamattomaanhautausmaahan.
Hirttäjä oli täyttänyt käskynmukaisen tehtävänsä. Mutta helppoa eiollut tuo täyttäminen. Svjetlogubin sanat: "Eikö sinun ole sääliminua?" ne yhä soivat hänen korvissaan.
Pyöveli oli tuomittu vankeuteen murhasta ja pantu vankeuteen, jossahänellä teloittajantoimen takia oli muutamia vapauksia ja etuoikeuksia.Mutta tästä päivästä aikain hän kieltäytyi tuosta toimesta, jota oliottanut suorittaakseen, ja pani sillä viikolla viinaan ei ainoastaanrahansa, vaan verraten hyvät vaatteensakin, ja joutui sellaiseentilaan, että hänet ensin suljettiin koppiin ja siirrettiin sieltäsairaalaan.
Muuan vallankumouksellisen terroristipuolueen johtajia, IgnátiiMezhenjétski, se sama, joka oli saanut Svjetlogubinkin osalliseksivallankumoukselliseen toimintaan, ja joka oli otettu kiinnimaaseudulla, oli siirretty Pietariin. Samassa lääninvankilassa kuinhän, istui sekin vanha lahkolainen, joka oli nähnyt, kuinkaSvjetlogubia lähdettiin viemään hirtettäväksi. Hän oli tuomittuvietäväksi ennen pitkää Siperiaan.
Lakkaamatta hän yhä edelleenkin mietiskeli totista uskoa ja mistä jamitenkä siitä tiedon saisi. Ja usein hän, noita asioita ajatellessaan, muisteli kirkasta nuorukaista, joka oli kohti kuolemaansa kulkenutiloinen hymy huulillaan.
Kuultuaan tuon nuorukaisen ystävän istuvan tässä samassa vankilassa jaheidän olleen samaa uskoa, lahkolainen riemastui ja sai ylivalvojaltaluvan päästä tuon nuorukaisen ystävän pakinoille.
Ankara oli kyllä valvonta vankilassa, mutta Mezhenjétskin onnistuisittenkin pysyä yhteydessä puolueensa kanssa. Päivästä päivään hän vainodotteli uutisia siitä miinasta, jonka hän oli keksinyt ja valmistanuttsaarin junan räjäyttämistä varten. Muistellen nyt muutamiaerikoiskohtia, hän tarkasteli ja järjesteli ajatuksissansasuunnitelmiaan, antaakseen niistä sitten tovereillensa tiedon. Kunylivalvoja tuli hänen koppiinsa ja salaperäisesti, puoliääneen ilmoittierään vangin tahtovan puhutella häntä, silloin hän ihastui, toivoentämän keskustelun kautta paremmin pääsevänsä yhteyteen ystäväinsäkanssa.
– Kuka se on?
– Talonpoika.
– Mitä hänellä on asiaa?
– Hän tahtoo puhua uskosta.
Mezhenjétski myhähti.
– No antaa hänen tulla, – lausui hän. – Nuo lahkolaiset – arvelihän itsekseen – vihaavathan hekin hallitusta. Hänestä saattaa kentiesolla hyötyäkin.
Ylivalvoja läksi ulos, mutta avasi muutaman minutin perästä ovenuudelleen ja päästi sisään vanhan, tutisevan ukon, jolla oli tuuheatukka, harva ja harmaa parta ja lempeät, mutta väsyneet siniset silmät.
– Mitäs teillä on asiaa? – kysyi Mezhenjétski.
Vanhus vilkaisi häneen, loi sitten silmänsä kiiruusti alas ja ojensihänelle pienen, työstä karkean, kuihtuneen kätensä.
– Mitäs teillä on asiaa? – kysyi Mezhenjétski toistamiseen.
– Tahtoisin puhella teidän kanssanne.
– Mistä?
– Uskosta.
– Mistä uskosta?
– Sanotaan teidän olleen yhtä uskoa sen nuorukaisen kanssa, jonkaantikristuksen palvelijat kuristivat nuoralla Odessassa.
– Minkä nuorukaisen?
– No sen, joka hirtettiin Odessassa viime syksynä.
– Tarkoitatte kaiketi Svjetlogubia?
– Häntä juuri. Oliko hän teidän ystävänne? Ja kysyessään ukko jokakerta loi Mezhenjétskiin läpitunkevan katseen lempeistä silmistään, laskien sen sitten heti kohta maahan jälleen.
– Niin, hän oli minulle hyvin läheinen.
– Ja yhtä uskoa?
– Nähtävästi, – vastasi Mezhenjétski myhähtäen.
– Siitäpä juuri tahtoisin teidän kanssanne puhuakin.
– Mitäs te oikeastaan tahdotte?
– Saada tietää, mikä teidän uskonne on.
– Meidän uskomme… no niin… istukashan, – sanoi Mezhenjétski, olkapäitään kohauttaen. – Meidän uskomme on tämä: me uskomme, ettävalta on niitten käsissä, jotka rasittavat ja
