tulla ilmestyksen tavoin. Sen täytyy tulla sielusta minun sieluuni, elämästä, luonnosta. Sen täytyy näkyä ja tuntua. Minä en uskalla kysyä. Ihmisten sielut ovat mustia ja tuskaisia kuin minun. He vastaisivat katkerasti, tappaisivat haluni elämää voittamaan. Ja se halu on, tunnen sen, elämääni kalliimpi. Vain harvoin kuulen valorikkaan sanan. Se veistää vihlaisten sydäntäni ja synnyttää sellaisen kaipuun kuulla enemmän, etten saa missään rauhaa, olen tuskassa niinkuin nyt.
Oi, Alma kulta, tule pian tänne; minä kaipaan kiihkeästi sinua! Olen täällä kuin juhannuskoivu pistettynä oven eteen juhlan kunniaksi. En tunne kasvavani, en viihtyväni. Miksi he istuttivatkin minut maailman metsään, kun aikoivat vaan oman puiston kaunistukseksi?
Pulmusi.
Veronika vei itse kirjeen postiin soutaen pitkän mutkan asemalle, päästäkseen kulkemasta tehtaan editse ja työväen asunnoitten sivutse. Hän ei sietänyt nähdä noita matalia, toistensa kylkeen ahdettuja tehtaalaisasuntoja. Ihmisten katseet siellä piinasivat, tarttuivat vaatteisiin ja pistelivät.
* * * * *
Viikolla tuli Alman kirje. – Mamma, – huusi Veronika, – huomenna
Alma tulee!
Rouva Marck oli keski-ikäinen, ryhdikäs nainen, tukka ohimoilta hiukan harmaa, kasvot vakavat. Hänen sielunsa oli kaikilta, hänen tyttäreltäänkin, tarkoin suljettu salaisuus. Jos hän kärsi, niin ei siitä kukaan tiennyt; jos hän iloitsi, ei hän sitä mitenkään osoittanut. Toisinaan liiti kylmä hymy hänen kasvoillaan vierasta tervehtiessä tai kohteliaasti keskustellessa. Hänen talonsa oli mallikelpoinen joka hetki.
– Minä sain jo eilen kortin.
– Etkä sanonut minulle mitään, mamma!
– Saathan sen kyllä aikanasi nähdä.
– Jospa minä olisin puoleksikaan niin järkevä kuin sinä, mamma.
– Kukin kohdallansa, – sanoi äiti sulkiessaan ruokasalin kaapin.
– Ei, mamma, en minä vaan voisi tyytyä itseeni sellaisena kuin nyt olen. En tahtoisi elää päivääkään, ellen varmaan tietäisi, että elämäni tulee muuttumaan tykkänään! – huudahti Veronika ja hämmästyi itsekin omaa varmuuttaan ja kiihtymystään.
– Sinä olet koko lailla hermostunut. Istut liian paljon mietteissäsi ja kudot turhia haaveita. Olisin jo luullut kodistuneesi ja kasvaneesi kiinni tänne. Etkö tahtoisi ryhtyä johonkin työhön? Ehkä hoitaisit taloutta?
– Ei, mamma kulta, säästä minua, se on kauhuni! —
– Puutarhaa – ?
– Siellähän on puutarhuri.
– Ehkä sinä sentään neuvottelisit hänen kanssaan, toisit kukkia huoneisiin, valitsisit mieluisiasi?
– En minä, jos suinkin pääsen!
– Mikä tästä lopuksi tulee? Jos tahdot viihtyä, niin työ on ainoa keino. —
– Sinä olet oikeassa, aina oikeassa, ja minä väärässä – aina väärässä! – huusi Veronika toisesta huoneesta hermostuneesti.
– Tahtoisitko auttaa minua hiukan ja mennä käskemään huomisillaksi pappilaisia meille!
– Kiitos, mamma, sinä olet sentään älykäs ja keksit hyvän keinon, millä tuo inhottava sanakopu vältetään!
* * * * *
Lähestyessään pappilaa Veronika kuuli tanssin säveliä salin avoimesta ovesta ja näki ihmisiä parvekkeella. Ylimmällä portaalla istui Heikki, lääkäriksi aikova papin poika, ja alempana vanha Homperi, joka toimitti pieniä puusepäntöitä silloin tällöin ja Kruunu-Anna, koko Hallimajan oikea käsi surussa ja ilossa. Hän oli viisas muija, osasi pukea morsiamia ja ruumiita, parantaa sairaita ja opettaa terveitä. Ammatiltaan hän oli ompelija.
Rovasti istui nojatuolissa sanomia lukien ja rovastinna kasteli kukkia.
Salista kuului iloista naurua ja tanssin askeleita.
– Niin ne herrasväet elävät kuin taivaassa joka päivä, – sanoi
Kruunu-Anna, kun Veronika oli asettunut istumaan.
– Ei niillä muuta taivasta sitte olekaan, – sanoi Heikki heittäen lyhyeksi palaneen paperossinsa alas pihaan.
– Älä nyt jaarittele, – sanoi rovasti.
– Jaarittelenko minä, eihän niillä ole taivasta! – intti Heikki.
– Vai ei taivasta, siihen toiseen paikkaanko he kaikki menevät? – kysyi Kruunu-Anna viekas hymy suupielissä.
– Eihän niillä ole sitä toistakaan paikkaa, – selitti Heikki.
– Minnekä ne sitte joutuvat? Sinnekö haatekseen? Pastori on sanonut, että sinne otetaan vaan kastamattomat lapset, – puhui Kruunu-Anna.
– Kylhää herrasväk' aina eteensä kattoo, niin se sano vankilan opettajakii, kun nähkääs olen ollu siell' niin monta löysiä, että yksi vaa sillee puuttuu ja sitte jään sinne tykkänää, – sanoi Homperi.
– Sinnekö vankilaan? – kysyi Veronika kummissaan miehen avomielisyydestä. Homperi ei sitä kuullut, vaan jatkoi:
– Niin se tuota minua pelotti, kun minä sanoin vuolen päästä tulevani takasi, että kun se vankilan portti min takaallain viimeist' kertaa kiin' louskahtaa, niin samall' louskahtaa kiin' taivaan portti. Niin minä, tota noin, menin papin puheille tielustamaan, kuinka sen asian laita olis.
– Mitä se sanoi? – huusi Heikki.
– Se sano, että kyll se taivaanportti aina auki on, kun vaa katuu. Ja lupasinhaa minä katua, kunhaa vaa olsin saanu tulla vankilaa takasi.
– Oliko se olo siellä niin herkkua? – kysyi Kruunu-Anna.
– Aina parempaa, kun näin maantiellä. No, niin se opettaja sitte sano, että kylhää pappi luvata voi. Mutta voishaa tot sattuu, ettei taivast' olekaan.
– Aijai, niitä jumalattomia, vai ei enää taivastakaa, – siunaili Kruunu-Anna. – Sepä se, kun on tarpeekseen saanut maistaa elämän makeutta, niin miltäpä se enää taivaissa maistuisi.
Rovasti katsoi sivulta poikaansa ja sanoi ruotsiksi: – Koeta nyt edes valita ihmiset, kelle puhut, eläkä eukoille jumalattomuuttasi tyrkytä.
– Se nyt on merkillistä, ettei saisi puhua asioista, joita joka nulikkakin nykyään pohtii! – huudahti Heikki. Hän ja rovasti olivat niin perin toistensa näköiset, ettei Veronika voinut olla naurahtamatta verratessaan isää ja poikaa toisiinsa. Kummallakin oli vaalea pystytukka, jonka läpi kuulsi punainen päänahka. Isän kookas vartalo oli vaan turpeampi kuin pojan ja papin mustassa takissa arvokas. Rovasti keräsi lehtensä, murahti jotakin ja meni kansliaan. Ruustinna oli pujahtanut askareisiinsa jo ennen.
Homperi nauraa hihitti ja jatkoi puhettaan. – Niin se opettaja sitte viel' sano, että herrasväki ei huoli taivaast'. Ja minä olen kans'
