läheisyyteen, olisin ihan varmaan tehnyt siitä ihanteitteni majan.
– Tänä iltana tulee meille vieraita. Mamma oli käskenyt ennenkuin tiesi sinun tulostasi. Olet kai hyvin väsynyt.
– Olenhan minä. Kuinka teillä jaksetaan?
– Mamma on aina terve, sen sinä tiedät; pappa aina työssä tai matkoilla. Tänään hän tuli aamujunalla kotiin.
– Jaa, jaa.
He astuivat tehtaan editse, ja työstä tuleva työväki tervehti heitä.
– Tahtoisitko olla heidän sijassaan?
– En, sanoi Veronika varmasti. – Minä kammoan heitä!
– Uskotko olevasi korkeammalla heitä?
– Tietysti minä olen.
– Oletko ihan varma siitä?
– Olen.
– Millä voit sen todistaa? Ethän edes tunne heidän elämäänsä. Et tiedä, kuinka kestäisit kohtalosi, jos kaikki ulkonainen etusi sinulta riistettäisiin. Täytyyhän sinun myöntää, että etevämmyytesi on sen varassa.
– Sitä en minä myönnä. – Veronika irroitti käsivartensa Almasta ja heitti uhmaten päätään.
– Oletpa sinä varma itsestäsi. – Alman kasvonpiirteet veltostuivat, ja viivat suupielissä syvenivät.
– Etkö sinä tunne mitään velvollisuuksia ja suhteita näihin tehtaan ihmisiin? Ovatko he aivan vieraita sinulle? – kysyi Alma.
– Mitenkä minä voisin tuntea muita suhteita kuin outoa kammoa? Olenhan aina oppinut pitämään heitä vieraina, toisena rotuna, ala-arvoisina itseeni nähden.
– Voit olla oikeassa.
– Alma, sinä näytät niin surulliselta. Koskeeko se sinuun? Sano, olenko mielestäsi sydämetön? – Veronika tarttui uudestaan Alman käsivarteen.
– Olet vielä nuori ja itsekäs. Et voi tietää mitään elämästä etkä tajua, mitä on köyhyys.
– Ihminen ei saa olla köyhä. Pitää olla niin vahva ja suuri, ettei tarvitse nähdä nälkää, eikä asua tuollaisissa hökkeleissä ja liejulätäköissä, mitä tuo rakennusten rytäkkö tuossa on. Minä en sille mitään voi, etten heitä sääli, vaan halveksin!
– Kuule! Etkö sinä tahtoisi sanoa heille itselleen tuota, mitä nyt sanoit?
– Sinä olet suuremmoinen, Alma! Minäkö rupeaisin heitä herättämään, isäni työväkeä?
– Se olisi itsellesi elämän koulua. —
– Voi, ei! Täällä on niin ahdasta ja tukehuttavaa, en jaksa mitään nähdä enkä kuulla. Minä tahtoisin pois muualle oppimaan ja lukemaan.
– Jaa, jaa. Se on välttämätöntä. Kas, tässähän sitä jo ollaan. Kiitos, lapsi, että tulit vastaan. Teki oikein hyvää saada sinut taas elävänä ja pyristelevänä syliini. – Alma heitti taas käsivartensa Veronikan olalle Talvelan portilla. – Sinun sydämesi tykkii, seppo siellä takoo uutta salaperäistä ihmettä. Syksy tulee pian, ja silloin tulet minun luokseni lukemaan yliopistossa.
Veronika nojautui luottavasti vanhaan ystäväänsä, tunsi levollisen sydämen lyönnin ja suli itsekin turvallisuuden ja hyvän tuntoon.
Eveliina rouva tervehti sisartaan levollisesti kuin olisi eilen hänet viimeksi nähnyt, mutta Alman silmä hiukan kastui.
– Tämä on sentään suuri palanen minusta, tämä Talvela. Tänne tulen halusta ja lähden pakosta.
– Tervetuloa! – huusi ruokasalista miehen iloinen ääni. – Kas, nyt vasta meille kesä tuli, kun sinä tulit, muuttolintu! – Hän ojensi molemmat kätensä Almalle.
Tehtailija Marckin kookas, harteva vartalo, suuret, tummat silmät, musta tukka ja voimakas leuka puhuivat miehen tarmosta ja muistuttivat hänen saksalaista syntyperäänsä. Hän oli kotoisin läheisestä tehdaskaupungista, saksalaisen tehtaanisännöitsijän poika, Suomessa kasvatettu, mutta ulkomaalla saanut ammattisivistyksensä. Jo aivan nuorena insinöörinä hän oli alkanut uransa paperitehtaan johtajana.
Hallinkoski, jonka kautta pohjoisesta päin tuleva vesi ahtautui virraksi ja laski pienen harjanteen poikki koskena toiseen veteen, oli Hallimajan talosta myyty, ja siihen oli rakennettu saha. Tämän sahan insinööri Marck osti ja laajensi sen sekä rakensi sen yhteyteen massatehtaan. Pääomaa hän sai isältään ja osaksi vaimonsa, rikkaan Eveliina Borgin kautta. Sittemmin, kun syntyi riitoja työväen kanssa, hän oli muodostanut liikkeestä osakeyhtiön, joten hänen suorat välinsä työväkeen muodollisesti lakkasivat ja hän esiintyi vain yhtiön edustajana.
Hän vaati väeltään ehdotonta järjestystä, piti muukalaisia työnjohtajia ja pysyi itse vieraana työväelleen.
Isän jyrkät piirteet olivat tyttäressä muodostuneet viehättäväksi säännöllisyydeksi. Leveää otsaa varjosti mustan tukan runsaat poimut, mutta ilmeen loivat hänen kasvoilleen tummat, älykkäät ja hiukan surunvoittoiset silmät. Hänen verenalansa, suomalaiselta äidiltä peritty, oli vaaleampi kuin isän, ja suun ympärillä oli hellä, suloinen piirre. Silmien surunvoittoisuutta ja suun hellyyttä laimensi hiukan leveä, voimakas leuka. Voiman tunne olikin sekä isän että tyttären kasvoissa tuntuvin ilme. Se saattoi muuttua iloksi, hellyydeksi, haaveiluksi, vihaksi, suruksi: aina oli siinä tuo sama voiman leima.
– Paha kyllä, sinua ei saa kauan pitää. Tulet ja tuot raittiin tuulahduksen mukanasi, mutta pian menet, ja mentyäsi tuntuu täällä kahta ahtaammalta, – jatkoi Marck.
– Henrik, sinä olet lievimmin sanoen – ritarillinen! – huudahti Alma. Alma meni omaan huoneeseensa yläkertaan, jossa vierashuoneet olivat, peseytymään ja lepäämään. Hän heräsi soittoon alhaalla ja riensi sinne. Salin ovella hän tapasi muodikkaasti puetun nuoren miehen, joka tuttavallisesti ojensi hänelle kättään ja kiskasi rillit nenältään ollakseen kohtelias.
– Kas, Ora, täälläkö tekin – ?
Ora kumarsi moitteettoman sulavasti kuin salonkimies. – Täällähän minä asun, – sanoi hän likistäen rillit sirittäviin silmiinsä.
– Täälläkö Talvelassa?
– Ei, isäni oli täällä ennen pappina, ja äitini asuu vieläkin, on rakentanut oman Lepolan.
– Jossa tekin lepäilette. Kuka tämä nuori herra on? – kysyi Alma kääntyen Oran toveriin.
– Ylioppilas Rolf Karén, – esitteli Ora. Rolf oli hentorakenteinen, ylen hienosti ja taitavasti puettu nuorukainen, kasvoilla naisellinen pehmeys, huulet turpeat, hiukan veltot.
– Täällä Hallimajassa on paljon nuoria, näen mä, – sanoi Alma tähystäen kukoistavia kasvoja salissa.
– Nuoria ei täällä ollenkaan olla. Ovat kaikki hurskaita, ajattelevat omaa autuuttaan, – sanoi Ora halveksivasti.
– Teillä ei siis ole heihin vaikutusvaltaa, muuten
