saanut hänet estetyksi pysyttelemällä hyvissä väleissä.
– Ellei kunta myönnä, yritti Alma sanoa.
– Se on myöntänyt. Ja nyt se kyllä tulee. Henrik oli pahalla tuulella ja harppoi huoneensa lattiaa.
– Jos hän rupeaa pahaksi, niin ruvetaan me koviksi. Laitetaan raittiusseuroja ja – .
– Taivas varjelkoon! Se villitys olisi vielä pahempi kuin olut. Siihen en minä puutu! – huusi Henrik heitellen käsiään ikäänkuin torjuakseen kaikki.
– Eihän sinun tarvitsekaan. Minä lupaan sen tehdä Veronikan kanssa.
– Veronika ei saa puuttua näihin asioihin!
– Sepä merkillistä!
– Veronika saa lähteä ulkomaille pariksi vuodeksi.
– Ja sitten mennä naimisiin mieluimmin jonkun herra von'in kanssa, – jatkoi Alma.
– Veronika on vielä lapsi.
– Ei aivan. Hän alkaa olla nainen.
– Olen ollut huomaavinani, että sinä kouluaikana olet istuttanut häneen omia aatteitasi, – sanoi Henrik heittäen hermostuneesti paperiveitsen pöydälle.
– Ellei hänessä olisi terästä, ei hän kilahtaisi lyödessä. —
– Sinä kai tarkoitat, että hän on alulla kehittyä maailman parantajaksi?
– Tarkoitan!
Syntyi äänettömyys. Alma istui Henrikiä vastapäätä toisella puolella suurta pöytää.
Alma alkoi sävyisästi:
– Eikö nyt ole niin, Henrik, ettei meidän vanhojen kielto tai käsky nuoriin paljoa vaikuta, ellemme itse ole saaneet vallata heidän sydäntään ja sieluaan?
– Minä en rakasta sielujen hypnotiseerausta. Eläköön ja kasvakoon kukin omien mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi ohjaava, punainen lanka ihmisen elämässä kuitenkin pitää olla. Minun punainen lankani on tehtaassa.
– Juuri niin. Sinun punainen lankasi on ohjannut rikkauteen ja orjuuteen. Sinä istut kuin orja kaiket päivät yksipuolisessa työssä. Et tiedä paljoa edes vaimostasi, mitä hän ajattelee, mitä tuntee ja kuvittelee. Te kuljette kuin kaksi vierasta samassa pöydässä. Ja Veronika – hän on ollut maailmalla orpona, hänellä ei ole isää eikä äitiä. Hän on vaan tehtailijan tytär. Nyt tahtoisit tehdä hänestä jonkun arvokkaan miehen vaimon. Sellaisen kuin on sinun vaimosi. Hän soittaa aina sinun elämäsi viulua, on uskollinen emäntä, puoliso ja sillä välillä komea maailman nainen, hienosti puettu, antaa almuja ja esiintyy isänmaallisissa juhlissa kaunistuksena, on elävä kyltti sinun yhteiskunnallisesta asemastasi.
– Kuinka sinä voit omasta sisarestasi – .
– Tämä on tavallista. Etkä sinä eikä Eveliinakaan kaipaa mitään muutosta. Teidän punainen lankanne on onneksi sama. Se juoksee paksuksi, kalpeaväriseksi säikeeksi laajoissa piireissä. Minä en vaan tahtoisi, että Veronikan elämänlanka sidottaisiin tähän säikeeseen. Se näyttää olevan tumma. Se ei oikein sointuisi väriltään teidän kalpeassanne.
Henrik nojasi kasvojaan molempiin kämmeniin ja kuunteli.
– Jaa, jaa! Niinhän te nyt sanotte. – Hän ponnahtihe pystyyn istumaan. – Mutta minä väitän ja uskon, että meidän työihmisten elämä, köyhyydestään huolimatta, on sittenkin maailmalle tuottanut enemmän onnea kuin kaikkien maailmanparantajien huuto ja yli-ihmisten jumaloiminen.
– Kuka tässä nyt yli-ihmisistä – ?
– Voi, rakas Alma, kyllä sisimmässänne mulkoilee käyränokka petolintu, nietzscheläisen yli-ihmisen alku.
– No, mutta Henrik – .
– Ja oletko sinä sitte oma herrasi? Päiväsi ovat kuumeista rauhattomuutta, itään ja länteen huutamista. Katseessasi palaa jännitetty kiihko ja lietsottu tuli. Suusi ympärillä väreilee pettymysten ja sieluntaistelujen juovat. Unesi on päivän jännityksen hourailua. Toisinaan on sielusi ja ruumiisi niin väsynyt, ettet voi jalkaa, et kättä nostaa. Mutta rauhattomuutesi ja taistelun vimma piiskaa armottomasti, ja sinä syökset uudestaan tuleen. Minä en tahtoisi elää sinun "tummassasi"! – Henrik nauroi nähdessään, miten Alman kasvoille ilmestyi tunnustusta siitä, mitä hän sanoi.
– Ymmärrätkö nyt, etten tahtoisi Veronikan kohtaloa sellaiseksi?
– Voi, Henrik! Sellaista on tienraivaajien elämä aina. Me olemme kuin muurahaiset, vedämme itseämme suurempaa kortta. Usko pois. Täälläkin tarvittaisiin sellaisia muurahaisia.
Alma nousi ja viittasi avoimesta akkunasta tehtaalaisasuntoihin.
– Katso, tuolla olisi suuria korsia! Sinä olet täällä jättiläisvoimilla, noitten ihmisten kera, koonnut kultaa, yhä vaan kultaa suuret aarteet ja lähettänyt ne maailmalle. Itsellesi ja noille tuolla olet jättänyt – kiviä! —
Alman syyttävä katse kietoi Henrikin. Hänen kasvoilleen sävähti hetkeksi säikähdys. Mutta se laukesi samassa.
– No, no! Sinä olet tosiaankin traagillinen! Veronika tuli hiljaa sisään, asettui Alman tuolin taakse. Hänellä oli kädessään pieni, sininen nauharusetti, jonka oli irroittanut tukastaan.
– Pappa, minä tahtoisin oppia paljon. Enkö saisi lukea vielä ja asua
Alman luona?
– Ajattelin, että lähtisit ensin ulkomaille – .
– Ei, en minä. Siellä tulee niin äärettömän ikävä, en minä opi siellä, mitä tahtoisin oppia. – Veronika nykäsi päätään pikkuvanhasti.
– Mitä sinun tahtomiseesi tulee – .
– Voi, Henrik, älä sano! – huudahti Alma torjuen käsillään kuin jotakin uhkaavaa lyöntiä.
– No, ei nyt lapsi saa määrätä tällaisissa asioissa. Veronika oli siirtynyt kirjoituspöydän päähän ja sitonut sinisen nauhan hopeaiseen kynätelineeseen. Isän sanat pysäyttivät hänen sormensa, ja jotakin uhkan tapaista välähti hänen tummissa silmissään.
– Niin, mutta minä tahdon!
Isä katsoi häneen pitkään ja vaieten. Veronika painoi päänsä alas hiljalleen. Kaksi suurta kyyneltä valui pitkin poskia. Hän vapisi ja huudahti:
– Kun en minä tiedä mitään, en osaa mitään, en voi mitään. Minä tukehdun täällä! – ja riensi ulos.
Henrik istui. Tuli pitkä äänettömyys. Oudolla, hiukan särähtävällä äänellä Henrik aloitti:
– Miks'et sano mitään?
– Veronika on itse sanonut kylliksi.
– Yhden asian sinulle sanon. Sen johdosta, mihin äsken viittasit. Minä en siedä mitään sekaantumista työväkeni oloihin! – Henrik heitti tämän vaatimuksen sellaisella
