isällesi ystävällisiä kasvoja?"
"Minä en taida teeskellä".
"Sitä sinun ei tarvitsekkaan, mutta rakastaa sinun pitää. Ja totisesti, ei sillä osoiteta rakkautta, mitä käsi tekee, vaan ainoastaan sillä, mitä sydän mieluisasti uhraa ja mistä se pakoittaa itsensä luopumaan".
"Ja eikö se ole mikään uhri, että minä täällä hukkaan elän nuoruuteni ajan", kysyi nuorukainen.
Paavali astui taaksepäin, pudisti hämmästyneenä pörhöistä päätänsä ja sanoi: "Vai niin on laita? Aleksandriaako ajattelet? Niin, tosiaankin siellä aika kuluu nopeammin, kuin meidän yksinäisellä vuorellamme. Ethän sinä välitä tuosta ruskeasta paimentytöstä, mutta kenties on siellä joku punainen ja valkoinen kreikkalais-nainen katsonut sinua silmiin".
"Anna minun olla rauhassa naisista", Hermas vastasi teeskentelemättömällä harmilla. "Oli siellä muutakin katseltavaa".
Nuorukaisen tätä sanoessa hänen silmänsä säihkyivät, ja milt'ei uteliaasti kysyi Paavali: "Mitä sitten?"
"Sinä tunnet Aleksandrian paremmin kuin minä"', Hermas vastasi vältellen. "Olethan siellä syntynyt ja sanotaan, että olet ollut rikas nuorukainen".
"Sanotaanko?" kysyi Paavali. "Kenties he ovat oikeassa, mutta tiedä se: minä olen iloinen, ett'ei minulla ole enää mitään kaikesta siitä turhuudesta, joka siellä oli minun omani, ja minä kiitän Vapahtajaa siitä, että minä ainaiseksi olen saanut eritä tuosta ihmis-vilinästä. Mikä sitten tuossa melussa näyttää sinusta niin erittäin viehättävältä?"
Hermas viivytteli vastausta.
Hän häpesi puhua, ja kuitenkin hän tunsi vastustamattoman halun saada kerrankin lausua, mitä hänen sielussansa liikkui.
Jos kaikkien niiden totisten, maailmaa halveksivaisten miesten joukossa, joiden keskellä hän oli kasvanut, oli ketään, joka häntä voi ymmärtää, niin se oli Paavali – sen hän tiesi – Paavali, jonka siivotonta partaa hän pienenä oli mielin määrin saanut nykiä, jonka hartioilla hän usein oli ratsastanut ja joka hänelle tuhansin kerroin oli osoittanut, kuinka rakkaana hän piti häntä.
Aleksandrialainen oli tosin mitä ankarimpia miehiä, mutta hän oli kova ainoasti itseänsä kohtaan.
Kerran Hermaan täytyi keventää sydäntänsä, ja tehden ripeän päätöksen hän kysyi erakolta: "Oletko joskus ollut kylvyssä?"
"Joskusko? Minua kummastuttaa vaan, ett'en ole pehminnyt tuossa haileassa vedessä ja murentunut kuin nisuleipä!"
"Miksi pilkkaat semmoista, mikä ihmisen kaunistaa?"
Hermas huudahti innokkaasti. "Miksikä Aleksandriassa kristityt saavat käydä kylpemässä, kun taas sinä, isä ja kaikki erakot käytätte vettä vain janonne sammuttamiseksi. Minua te pakoitatte elämään teidän tavallanne, mutta minä en tahdo olla mikään ruokoton eläin!"
"Meidät näkee ainoastaan Korkein", virkkoi vastahan Paavali, "ja hänelle me kaunistamme sielujamme".
"Mutta ruumiinkin Herra on meille antanut", Hermas häntä keskeytti. "Ihminen on Jumalan kuva, sanotaan. Ja rae? Ilettävä kuin ruokoton apina olin mielestäni, kun näin nuorukaisia ja miehiä tulevan suuresta, Auringon portin luona olevasta kylpyhuoneesta hiukset kauniisti järjestettyinä ja tuoksuvina ja jäsenet nuorteina sekä terveydestä ja puhtaudesta loistavina. Ja kun he kävivät minun ohitseni ja minä muistelin kulunutta lammasnahkaani sekä pitkää porhoista tukkaani ja katsoin käsivarsiani ja jalkojani, jotka eivät olleet heikommat eivätkä hoikemmat, kuin heidänkään, niin silloin kävi vaihdellen kuuma ja kylmä läpi ruumiini ja minusta tuntui siltä, kuin katkera juoma olisi tukkinut kurkkuni. Mielelläni minä olisin parkaissut häpeästä ja kateudesta ja kiukusta. Minä en tahdo olla ihmisten pelättinä!"
Hermas oli sanonut viimeiset sanat kiristäen hampaitaan, ja Paavali katsoi häneen levottomasti, kun hän jatkoi:
"Minun ruumiini on Herran, yhtä hyvin kuin sielunikin, ja mitä on suvaittu kaupungin kristityille…"
"Ei ole kuitenkaan meille luvallista", Paavali keskeytti häntä. "Sen, joka kerran on lupautunut taivaalle, täytyy kokonaan irtautua elämän viekoituksista ja katkaista ne siteet toinen toisensa perästä, jotka häntä tomuhun kiinnittävät. Minäkin aikoinani olen voidellut tätä ruumistani ja sukinut näitä vanukkeisia hiuksiani ja ihastellut sydämestäni silmätessäni itseäni kuvastimessa; mutta minä sanon sinulle, Hermas, ja kalliin Vapahtajani kautta, minä sanon sen ainoastaan sentähden, että minä sen tunnen, tunnen täällä syvimmässä sydämessäni: Parempi on rukoilla kuin kylpeä, ja minulle, kurjalle mitättömälle, on armossa tullut osaksi hetkiä, hetkiä, joina sieluni on katkaissut kahlehensa ja autuutettuna ja innostuneena saanut olla kunniavieraana tai vahan juhlariemussa".
Paavalin näitä viime sanoja lausuessa olivat hänen silmänsä avonaisina kohonneet taivasta kohti, ja niihin oli ilmaantunut erinomainen loiste.
Hetkisen molemmat seisoivat puhumatta ja liikahtamatta vastatusten. Viimeinkin erakko pyyhkäisi hiukset otsaltaan, joka tällöin vasta ensikerran tuli näkyviin. Se oli hyvin muodostunut, vaikka vähän kapea, ja sen melkein hohtava valkeus oli hänen päivettyneiden kasvojensa jyrkkänä vastakohtana.
"Sinä et tiedä, poika", hän sanoi hengähtäen, "mitä iloja sinä tahtoisit heittää luotasi mitättömistä seikoista. Ennenkuin vielä taivas kutsuu hurskahan luoksensa, saapi hurskas taivaan luoksensa maan päälle".
Hermas ymmärsi erakon sanat aivan hyvin, sillä hänen isänsäkin usein monta tuntia kestäneen rukouksen jälkeen katseli korkeutta kohti, kuulematta ja näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja kun hän sitten heräsi innostuneesta katselemisestaan, niin hän tavallisesti kertoi pojallensa, että hän oli nähnyt Vapahtajan tahi kuullut enkelien yhdyslauluja.
Hänen itsensä ei ollut milloinkaan onnistunut asettua sellaiseen tilaan, vaikka Stephano oli häntä pakoittanut rukoilemaan polvillaan hänen kanssansa monta tuntia peräkkäin, jotka hänestä olivat tuntuneet loppumattoman pitkiltä.
Usein oli tapahtunut, että ukon heikko hengen kipinä oli tämmöisten sielua pudistuttavain hartauden harjoitusten perästä sammumaisillaan, ja koska Hermas häntä rakasti, niin hän olisi häntä mielellään kieltänyt antaumasta sellaisten vahingollisten mielenliikutusten alaiseksi. Mutta näitä pidettiin erinomaisina armon-osoituksina, ja kuinka poika silloin olisi rohjennut isällensä ilmoittaa vastenmielisyytensä noita erittäin pyhiä asioita kohtaan?
Paavalin suhteen hän sai siihen rohkeutta silloisesta mielentilastaan ja sanoi: "Tietysti minäkin toivon pääseväni paratiisiin, mutta se kuitenkin avataan meille vasta kuoleman jälkeen. Kristityn täytyy olla kärsivällinen; miksi ette odota taivasta, kunnes Vapahtaja kutsuu teitä, vaan tahdotte jo täällä maan päällä nauttia sen iloja. Ensin toinen ja sitten toinen. Mitä varten Jumala olisi meille suonut ruumiilliset lahjat, joll'ei sen vuoksi, että me niitä käyttäisimme. Kauneus ja voima eivät ole vähäpätöisiä asioita, ja ainoastaan narri lahjoittaa toiselle jaloja lahjoja, jotta tämä ne heittäisi luotaan".
Paavali katsoi kummastuneena nuorukaiseen, sillä aina tähän hetkeen saakka hän oli vastustamatta kaikissa hengellisissä seikoissa mukaantunut isänsä ja hänen mielensä mukaan ja vastasi hänelle päätänsä pudistaen:
"Niin ajattelevat maailman lapset, jotka ovat kaukana Jumalasta. Tietysti me olemme Jumalan kuvia, mutta mikä poika suutelee isänsä kuvaa, kun isä itse antaa hänelle
