kääntyä.
Ei ketään ollut siellä, joka olisi ohjannut häntä oikealle, eikä hän rohjennut astua ylikertaan käyviä rappusia myöten, vaikka hän luuli Pietarin oleskelevan siellä. Ei epäilystä, sillä hän kuuli yläpuolellansa puhuttavan, ja eroitti selvään senaattorin syvän äänen.
Hermas kävi ääntä kohti ja pani jo jalkansa portaiden alimmalle astimelle; mutta kun hän häveten omaa neuvottomuuttaan oli tuskin alkanut rohkeammin astua ylöspäin, niin hän kuuli ihan päänsä päällä oven aukenevan, ja siitä virtasi padolla suljetun puron tavoin, jonka sulut mylläri aukaisee, kirkkaita nauravia lapsenääniä häntä kohden.
Hämmästyneenä hän silmäili ylöspäin, mutta hänelle ei jäänyt miettimisaikaa, sillä huima, riemuitseva joukko oli jo ehtinyt rappusille.
Muiden edellä riensi nuori ihmeen kaunis nainen, jolla oli kultakutriset hiukset ja joka nauraa helättäen piti kirjavaa nukkea korkealla ilmassa.
Hän käveli selkä portaihin päin, valkeanverevät, vallattomuutta ja iloisuutta säteilevät kasvot käännettyinä lapsiin, jotka innokkaassa halussaan puoleksi vaatien, puoleksi pyytäen, puoleksi nauraen, puoleksi itkien kilvan huusivat: "Anna se meille, Sirona!" "Älä ota sitä enää meiltä, Sirona!" "Pysähdy tähän, Sirona!" "Sirona!" ja jälleen "Sirona!"
Eräs suloinen kuusivuotias tyttö koitti kaikin voiminsa saavuttaa tuota lumivalkoista täyteläistä kättä, jossa leikkikalu oli; kolme pienempää lasta, jotka kokivat tarttua hänen polvihinsa, hän sysäsi pois vasemmalla kädellään, joka oli vapaana, ja huusi yhä astuen takaperin:
"Ei, ei, te ette saa sitä ennenkuin sillä on uusi pukunsa yllään; sen pitää olla pitkä ja kirjava kuin keisarin vaatteet. Päästä minut irti, Caecilia, muuten sinä putoat alas, niinkuin hurja Nikoni tuonain".
Hän oli tätä sanoessaan ehtinyt astimille, hän kääntyi nopeasti ja salpasi levitetyin käsivarsin kapeat rappuset, joilla Hermas seisoi, avosuin katsellen iloista päänsä päällä tapahtuvaa näytelmää.
Kun Sirona aikoi juosta alaspäin, niin hän huomasi nuorukaisen ja säikähtyi. Mutta kun hän näki, että erakko vain ujouden tähden ei saanut sanaa suustansa, vastataksensa hänen kysymykseensä, mitä hän tahtoi, niin hän rupesi uudestaan iloisesti nauramaan ja huusi hänelle:
"Tule vaan, me emme tee sinulle mitään pahaa, eikö niin, lapset?"
Sillä välin Hermas oli saanut rohkeutta ilmoittaakseen haluavansa puhua senaattorin kanssa, ja Galliatar, joka mielihyvällä silmäili hänen voimakasta nuorukais-vartaloansa, tarjousi hänelle opastajaksi.
Tämän kohtauksen aikana Pietari keskusteli täysikasvuisten vanhimpain poikainsa kanssa.
Nämät viimeksimainitut olivat muhkeita miehiä; mutta heidän isänsä oli kookkaampi kuin kumpikaan heistä ja sitä paitse erittäin leveähartiainen.
Nuorukaisten puhuessa hän pyyhkäsi lyhyttä harmaata partaansa ja katseli maahan synkän totisena, niinkuin ensi silmäyksellä näytti. Mutta se, joka lähemmin häntä tarkasti, huomasi pian, että usein tyytyväinen, jos kohta yhtä usein tyly hymy ilmaantui tämän viisaan, kunnollisen miehen huulille.
Hän oli niitä, jotka osaavat niinkuin nuori äiti leikkiä lastensa kanssa ja ottaa toisen huolia omakseen, mutta jotka kuitenkin silmäilevät niin synkästi ympärilleen ja lausuvat niin kovia sanoja, että ainoastaan ne, jotka tuntevat heidät perinpohjin, saattavat olla heitä väärin tuntematta ja pelkäämättä. Jokin seikka kalvoi tämän miehen sielua, jolla oli kuitenkin kaikkea, mitä kuuluu ihmis-onneen.
Hänessä oli kiitollinen mieli, mutta hän tiesi, että hänestä olisi saattanut tulla enempää, kuin miksi kohtalo oli hänen sallinut tulla. Kivenhakkaajaksi hän oli jäänyt, mutta hänen poikansa olivat täydentäneet oppiaikansa hyvässä koulussa Aleksandriassa.
Vanhempi, Antonio, joka jo kauvan oli tehnyt työtä omin neuvoin, ja jolla jo oli vaimo ja lapsia, oli rakentaja ja konetaituri; nuorempi, Polykarpo, oli hyvälahjainen kuvanveistäjä.
Vanhemman veljen johdolla kosteikko-kaupungin komea kirkko oli rakennettu; tuo vasta kuukausi sitten kotiin palannut Polykarpo aikoi isänsä kivenmurroksissa teettää ja laittaa suurenmoisia töitä, sillä hän oli saanut toimekseen koristaa Aleksandriassa olevan, Sebasteioniksi eli Caesareumiksi nimitetyn loistorakennuksen uuden esikartanon kahdella kymmenellä graniittisella leijonalla. Enemmän kuin kolmekymmentä oli hänen kanssansa kilpaillut tästä työstä; mutta asian ymmärtävät tuomarit olivat yksimielisesti myöntäneet hänen kaavoillensa kilpapalkinnon.
Rakennusmestari, jonka oli määrä laittaa patsaskäytävät ja kivetä piha, oli hänen ystävänsä ja oli suostunut ottamaan tarvittavat graniittiharkot, laatat ja telat Pietarin kivenmurroksista, eikä, niinkuin muuten oli tavallista, Syenen murroksista, ensimmäisen putouksen rannalta.
Antonio ja Polykarpo seisoivat isänsä kanssa erään ison pöydän ääressä ja selittivät hänelle sitä suunnitelmaa, jonka he olivat yhteisesti piirtäneet puutaulun ohueen vahapeitteesen.
Nuoren rakennusmestarin esitys tarkoitti sitä, että olisi rakennettava silta poikki syvän, mutta kapean rotkon, jota kuormajuhtien täytyi pitkällä kierroksella kiertää, ja tällä tavoin voitaisiin uudesta rakennettavan tien kautta tehdä murrosten ja meren välinen matka kolmannesta lyhemmäksi.
Rakennustyön kustannukset saataisiin pian palkituiksi säästyvän työvoiman kautta, ja vallan varmastikin, joll'ei annettaisi, niinkuin tähän asti oli tehty, kuormalaivojen tyhjinä palata, vaan Klysmassa lastattaisiin niihin voittoa tuottavaa palauskuormaa Aleksandrian tehtaista.
Pietari, joka neuvostonkokouksessa osasi puhua mainiosti, oli kotoisessa elämässä harvapuheinen.
Aina pojan jotakin uutta esitellessä, hän katsoi häneen, ikäänkuin tutkiakseen, eikö tuo nuori mies ollut menettänyt ymmärrystään, mutta samalla kuitenkin hänen huulensa, joita hänen harmaa partansa vain puoleksi peitti, muhoilivat myöntyväisestä Kun Antonio alkoi selittää suunnitelmaansa, kuinka tietä sulkeva rotko tehtäisiin haitattomaksi, niin senaattori mumisi: "Kasvatappas vain siivet orjiemme selkään ja muuta mustat korpeiksi ja valkoiset lokeiksi, niin he saattavat lentää sen ylitse. Kaikkiahan toki pääkaupungissa oppii!"
Niin pian kuin sanaa "silta" mainittiin, niin hän tuiotti nuoriin taiteilijoihin ja sanoi: "Kysytään vaan, olisiko taivas taipuisa lainaamaan meille sateenkaarensa". Mutta kun sitten Polykarpo esitti hänelle, että hänen aleksandrialaisen ystävänsä kautta toimitettaisiin Syriasta muutamia seetripuun hirsiä ja hänen vanhempi poikansa selitti hänelle sillankaaren piirrosta, jolla hän lupasi silloittaa rotkon lujasti ja kestävästi, niin hän seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella hänen sanojansa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojansa niin synkästi ja katseli niin kolkosti, kuin hän kuulisi kertomusta ilkityöstä; kuitenkin hän salli hänen puhua häiritsemättä loppuun ja jupisi alussa vaan "kujeita" taikka "niin, jospa minä olisin keisari".
Viimein hän esitti selviä, tarkkoja kysymyksiä ja sai varmoja ja ajateltuja vastauksia. Antonio todisti numeroilla, että tulot yhdestä ainoasta tilauksesta Caesareumia varten tuottaisivat enemmän kuin kolme neljännestä koko kulungeista. Sitten Polykarpo puuttui puheesen ja vakuutti, että pyhän vuoren graniitti aineensa ja värinsä suhteen oli kauniimpaa kuin Syenen.
"Me teemme täällä halvempaa työtä, kuin putouksen rannalla", Antonio keskeytti häntä. "Kiviharkkojen kuljetuskaan ei tule liian kalliiksi, jos saamme sillan ja merelle käyvän tien, ja jos käytämme tuota muutamain kuukausien kuluttua jälleen purjehdittavaa
