ikäänkuin aavistaen lähimmäisensä salaisetkin haavat, koske niihin milloinkaan, paitsi niitä parantaakseen.
Hän oli muuten tavallisesti harvapuheinen, mutta tänään hän jatkoi innokkaasti:
"Yhtä paljoa kuin Jumala on korkeampi meidän omaa, kurjaa itseämme, yhtä paljoa arvokkaampaa on kristitylle ajatella Häntä, kuin omaa persoonaansa. Oi, jospa onnistuisi kokonaan hävittää tämä oma itsemme ja kokonaan kadota Jumalaan. Mutta se seuraa meitä, ja kun sielu jo arvelee yhtyneensä Korkeimpaan, niin se huutaa: 'Täällä olen', ja tempaisee jalomman osamme jälleen tomuhun. Paha kyllä, että me estämme sielun lähtöä ja olemme pakoitetut iankaikkisen osamme vahingoksi elättämään ja vahvistamaan katoavaista osaamme leivällä ja vedellä ja joutilaalla unella, vaikka kuinka mielellämme paastoisimmekin ja valvoisimme. Pitäisikö meidän sielumme vahingoksi vielä myönnyttää lihalle sellaisia vaatimuksia, joita se helposti voipi olla vailla? Ainoastaan se, joka halveksii omaa itseänsä ja panee sen alttiiksi, on, Vapahtajan armon kautta, itse hävitettyänsä itsensä, huomaava olevansa Jumalassa".
Hermas oli kärsivällisenä kuunnellut erakon sanoja.
"Minä en ymmärrä sinua, enkä isääni. Olenhan minä toki, niin kauvan kuin vaellan täällä maan päällä, oma itseni, enkä mikään muu. Kuoleman jälkeen tosin, mutta silloin vasta, uusi iankaikkinen elämä alkaa".
"Ei suinkaan", huudahti Paavali, häntä elävästi keskeyttäen. "Toinen, ylevämpi olo, josta sinä puhut, ei ala vasta tuolla puolen hautaa sille, joka ei lakkaa kuolettamasta lihaansa ja voittamasta sen himoja, luopumasta maailmasta ja omasta itsestään ja etsimästä Herraa. Monen on sallittu jo tässä elämässä syntyä uudesta ylempään oloon. Katso minua, viheliäisintä viheliäisistä. Olenhan minä yhä sama, mutta kuitenkin olen Herran edessä toinen, kuin olin ennenkuin armo minut käsitti, yhtä varmaan, kuin tämä palmun vesa, joka kasvaa tuon kaatuneen puun juuresta, ei ole sama, kuin lahonnut runko. Pakana minä olen ollut, ja jokaista tomun nautintoa olen täysin siemauksin nautinnut. Sitten minä tulin kristityksi; Herran armo tuli minulle osaksi ja minä synnyin uudesti ja tulin toistamiseen lapseksi, mutta tällä kertaa, kiitos olkoon Lunastajani, Jumalan lapseksi. Keskellä elämääni minä kuolin, nousin ylös ja saavutin taivahan ilon. Menander minä olin, ja niinkuin Sauluksesta, niin minustakin tuli Paulus, ja kaikki mikä Menanderista oli rakasta: kylvyt, pidot, näytelmät, hevoset ja vaunut, paininlyönnit, voidellut jäsenet, ruusut ja seppeleet, purppuravaatteet, laulu ja naisten rakkaus – kaikki tämä on jäänyt taakseni, niinkuin saastainen suo, josta vaeltajan töin tuskin on onnistunut pelastua. Ei veren pisaraakaan vanhasta ihmisestä ole jäänyt jäljelle uuteen, ja niinkuin minä, niin ovat kaikki hurskaat aloittaneet uutta elämää vaeltaissansa hautaa kohti. Sinunkin hetkesi on lyöpä, sinäkin olet kuoleva…"
"Jospa minä vain olisin ollut Menander, niinkuin sinä", Hermas huudahti äkkiä häntä keskeyttäen. "Kuinkahan voipi luopua mistään, jota ei koskaan ole omistanut? Jotta voisi kuolla, täytyy ensin elää! Halveksittavalta minusta tuntuu tämä katala olo, ja minä olen väsynyt juoksemaan teidän jäljissänne, niinkuin vasikka lehmän perässä. Minä olen vapaa ja jaloa sukua, isä on sen itse sanonut, ja tosiaankaan en minä ole heikompi kuin ne kaupungin porvarien pojat, joita minä seurasin kylpyhuoneesta paininlyönti-kouluun".
"Palestrassako olit?" kysyi Paavali kummastuneena.
"Timagetisella painelukemalla", huusi Hermas hehkuvin poskin. "Portilta minä katselin nuorukaisten leikkejä, kuinka he paineskelivat ja heittivät maaliin raskailla kiekoilla. Silmäni olivat tunkeutua ulos päästäni tätä katsellessani, ja olisinpa huutanut kovaan suuttumuksesta, kun minun täytyi seisoa siellä sillä tavoin viheliäiseen lammasnahkaan puettuna, saamatta ottaa osaa kilpailuun. Joll'ei Pakhomio olisi tullut sinne, niin minä olisin, Vapahtajan haavojen kautta, syössyt kentälle ja vaatinut vahvinta heistä painimaan kanssani ja olisin heittänyt kiekon kauemmaksi, kuin se hyvistä hajuista lemuava narri, joka sai voiton ja jonka he seppelöivät".
"Kiitä Pakhomiota", Paavali naurahti, "että hän pidätti sinua, sillä sinä et olisi saavuttanut paininlyönti-tanterella muuta kuin pilkkaa ja häpeää. Vahva olet kyllä, mutta diskuskiekon-heitto on opittava, niinkuin kaikki muutkin taidot. Itse Herakleskin joutuisi tässä leikissä häviölle ilman harjoitusta, ja käsitemppuja tuntematta".
"Minä en olisi silloin heittänyt ensikertaa", nuorukainen huudahti.
"Katsoppas, mitä minä taidan!"
Näin sanoen hän kumartui, otti käteensä yhden niistä sileistä kivenliuskoista, joita oli sinne koottu kasaan tien tueksi, teki voimakkaan ponnistuksen ja viskasi graniittisen diskus-kiekkonsa jyrkännettä myöten syvyyteen.
"Siinäpä näet!" huudahti Paavali, joka tarkasti ja milt'ei uteliaasti oli seurannut hänen heittoansa. "Niin vahva kuin kätesi onkin, niin kuitenkin jokainen aloittelija heittää kauemmaksi kuin sinä, jos hän vaan tuntee temput. Ei niin, ei niin; terävällä syrjällään kiekon tulee veitsen tavoin halkaista ilmaa. Kuinka sinä pidät kätesi sitten; niin heittävät naiset! Ranne suoraan ja nyt vasen jalka taakse ja polvi taivuksiin! Katsos tuota hölmöä! Annas tänne kivesi! Näin tartutaan kiekkoon, sitten vedetään ruumis kokoon ja notkistetaan polvet, niinkuin joutsen kaari, jotta koko ruumiin jokainen jänner olisi avullisena lisäämässä vauhtia kiekolle, kun se sinkautetaan. Noin se käy jo paremmin, mutta ei se vieläkään ole oikein. Nosta ensin kiekko ojennetulla käsivarrella! Tähtää nyt tarkoin maaliin! Heilahuta se nyt korkealle taaksepäin! Odota! Vielä kerran! Käsivarren täytyy olla kovemmin jännitettynä, ennenkuin heität. Ei käynyt peräti huonosti; mutta tuohon palmuun pitäisi kuitenkin päästämän. Anna minulle tämä laatta ja tuo kivi. Niin! Epätasaiset syrjät estävät kulkua. Ja katso nyt!"
Enenevällä innolla Paavali oli lausunut nämät sanat ja hän tarttui kiviliuskaan, niinkuin monta vuotta takaperin, jolloin ei kukaan Aleksandrian nuorukainen vetänyt hänelle vertoja diskus-kiekon heitossa.
Hän taivutti polvensa, kurotti ruumiin ylä-osan eteenpäin, antoi ranteen vapaasti liikkua, teki aina viimeisilleen jännitetyllä käsivarrellaan voimakkaan ponnistuksen, hänen oikean jalkansa koukistetut varpaat kaivautuivat maahan, ja hän lennätti kiven etäälle eteensä.
Se pysähtyi palmun eteen, johon hän oli tähdännyt, kuitenkaan sitä saavuttamatta.
"Odota", Hermas huusi, "anna minun nyt koittaa, osaanko puuhun!"
Hänen kivensä kulki suhisten läpi ilman, mutta ei saavuttanut edes sitä kukkulaa, johon palmu oli juurtunut.
Paavali pudisti paheksien päätänsä, tarttui vuorostaan kivenlaakaan ja heidän välillänsä alkoi innokas kilpailu. Jokaisella heitolla onnistui Hennaan, joka suurella oppivaisuudella matki opettajansa asentoa ja temppuja, heittää kivensä yhä kauemmaksi, kun taas vanhan miehen käsivarsi alkoi väsyä.
Jo Hermaan kivi osui toisen kerran palmuun, mutta Paavalin ei ollut viime heitollaan onnistunut heittää kiveänsä kukkulallekaan asti.
Kilpailu-into valtasi yhä enemmän erakon.
Hän heitti vaatteensa hartioiltaan ja tarttuen uuteen kiveen, hän huusi, ikäänkuin seisoisi öljystä kiiltävien toveriensa keskellä Timagetilaisella paininlyönti-kentällä, jossa hän oli voittanut monen monta seppelettä:
"Hopeajoutsisen Apollonin ja nuolista iloitsevan Artemiin kautta, minä osaan palmuun!"
Kiekko viilsi suhisten ilmaa, hänen ruumiinsa ylä-osa ponnahti ylös, hänen vasen käsivartensa ojentui ja saattoi ruumiin jälleen tasapainoon, räiske kuului, palmunrunko, johon kivi oli sattunut, tärähti, ja Hermas riemuitsi:
"Ihmeellistä,
