jalkansa kannukselle, astuakseen alas; kannus taittui, hän putosi, katkaisten toisen säärensä, ja sen sijaan että olisi pitänyt suunsa kiinni alkoi hän vimmatusti kirkua. Minä tahdoin nyt vuorostani hypätä alas, mutta liian myöhään; hyppäsin kaupunginvartijain syliin. He veivät minut Chatelet-tyrmään, missä vaivuin rauhallisesti uneen vakuuttuneena siitä, että pääsisin seuraavana päivänä lähtemään. Mutta päivä kului, vielä toinenkin, niin kahdeksan päivää meni siten; kirjoitin kardinaalille. Samana päivänä tultiin minua noutamaan, minut siirrettiin Bastiljiin, ja siellä olen nyt istunut viisi vuotta. Luuletteko sen johtuneen siitä, että jumalattomana ratsastin hevosen lautasilla Henrik neljännen takana?"
"Ei, te olette oikeassa, hyvä Rochefort, se ei voi olla syynä; mutta kyllähän saatte tietää aiheen."
"Niin, se on mahdollista, sillä minä olen unohtanut kysyä teiltä, minne minut viette."
"Kardinaalin luo."
"Mitä hän minusta tahtoo?"
"Sitä en tiedä, kun en edes tiennyt, että olin juuri teitä noutamassa."
"Mahdotonta. Te – suosikki!"
"Minäkö suosikki!" huudahti d'Artagnan. "Voi, kreivi hyvä! Olen vain halpa gascognelainen aatelismies, paljoa köyhempi nyt kuin silloin, kun tapasin teidät Meungissa lähes kaksikolmatta vuotta takaperin, kuten muistatte. Oi, niin…"
Raskas huokaus täydensi hänen lauseensa.
"Tuotte kuitenkin määräyksen?"
"Niin, syystä että olin sattumalta saapuvilla etuhuoneessa, ja kardinaali käytti minua niinkuin olisi kääntynyt kenen puoleen tahansa. Ei, minä olen vieläkin pelkkä muskettisoturien luutnantti; siinä asemassa olen ollut lähes yksikolmatta vuotta."
"Mutta mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut teille, ja se merkitsee jo paljon."
"Mitä onnettomuutta minulle tapahtuisikaan? Kuten sanotaan latinankielisessä säkeessä, jonka olen unohtanut tai jota en oikeastaan ole koskaan kunnolleen osannut: salama ei iske alas laaksoihin; ja minä olen laakso, hyvä Rochefort, vieläpä kaikkein syvimpiä alhoja."
"Mazarin on siis vielä Mazarin?"
"Enemmän kuin koskaan ennen, ystäväiseni; väitetään hänen olevan naimisissa kuningattaren kanssa."
"Naimisissa!"
"Jollei kardinaali ole hänen miehensä, niin on hän ainakin varmasti kuningattaren rakastaja."
"Vastustaa Buckinghamin kaltaista urhoa ja antautua Mazarinin laiselle!"
"Niin, sellaisia ovat naiset", virkkoi d'Artagnan järkeilevästi.
"Naiset ehkä; mutta kuningattaret!"
"Hyvä Jumala! Siinä suhteessa ovat kuningattaret kaksin verroin naisia."
"Ja istuuko herra de Beaufort yhäti vankilassa?"
"Aina vain; mutta miksi kysytte sitä?"
"Ka, hän oli minulle suosiollinen, joten hän olisi voinut auttaa minua."
"Te olette luultavasti lähempänä vapautta kuin hän; te siis saattekin avustaa häntä."
"No, mitä sodasta?"
"Sen kyllä saamme."
"Espanjan kanssa?"
"Ei, Pariisin kanssa."
"Mitä tarkoitatte?"
"Kuuletteko noita kiväärinlaukauksia?"
"Kyllä; mitä sitten?"
"Porvarit siellä harjoittelukseen lyövät palloa, odottaessaan pelierää."
"Luuletteko, että porvareista voisi saada lähtemään mitään?"
"Kyllä vainkin, lupaavilta he tuntuvat; jos heillä vain olisi johtaja, joka kykenisi liittämään joukkoja yhteen…"
"On onnetonta, ettei ole vapaana."
"Oh, hyväinen aika, älkää olko toivoton! Kun Mazarin on käskenyt noutaa teidät, niin hän tarvitsee teitä; ja jos hän tarvitsee teitä, niin onnittelenpa. Siitä on monta vuotta, kun kukaan tarvitsi minua; näettekin, kuinka pitkälle olen päässyt."
"Tehkää siis valitus, se on minun neuvoni."
"Kuulkaahan, Rochefort. Pikku sopimus…"
"Mikä siis?"
"Olemmehan hyviä ystävyksiä?"
"Hiisi vieköön, kannan merkkejä ystävyydestänne: kolme miekanpistoa!.."
"No niin, jos pääsette jälleen suosioon, niin älkää unohtako minua."
"Sen lupaan, niin totta kuin nimeni on Rochefort, jos te vakuutatte minulle samaa."
"Sovittu, kättä päälle. Ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa puhutte siis minusta?"
"Sen teen, ja te?"
"Minä samaten."
"Mutta entä ystävänne – puhunko heistäkin?"
"Mitkä ystävät?"
"Atos, Portos ja Aramis; oletteko unohtanut heidät?"
"Melkeinpä."
"Mihin ovat he joutuneet?"
"En ollenkaan tiedä."
"Onko se mahdollista?"
"Voi, taivasten tekijä, onpa niinkin! Me erosimme toisistamme, kuten muistatte; he ovat elossa, muuta en heistä tiedä; toisinaan kuulen heistä kuitenkin muilta. Mutta hiisi minut vieköön, jos tiedän missä maanosassakaan he nyt ovat! Ei, kautta kunniani, te olette ainoa ystäväni, Rochefort!"
"Ja oiva … mikä olikaan sen nuorukaisen nimi, josta minä tein
Piemontin rykmenttiin kersantin?"
"Planchet?"
"Niin aivan. Mihin on oiva Planchet joutunut?"
"Hän on nainut itselleen sokerileipurin myymälän Rue des Lombardsilta. Se poika on aina pitänyt paljon makeisista; nyt on hän siis porvarina Pariisissa ja ottaa arvatenkin osaa meteliin. Saattepa nähdä, että siitä veitikasta tulee neuvosmies ennen kuin minä olen kerinnyt kapteeniksi."
"Rohkeutta, hyvä d'Artagnan! Juuri kun ihminen on pyörän alimmassa kohdassa, kääntyy se nostamaan hänet ylös. Kenties jo tänä iltana muuttuu kohtalonne."
"Aamen!" virkkoi d'Artagnan pysähdyttäen vaunut.
"Mitä teette?" kysyi Rochefort.
"Olemme jo pian perillä, ja minä en tahdo näyttäytyä astumassa ulos vaunuistanne; me emme tunne toisiamme."
"Olette oikeassa. Hyvästi!"
"Näkemiin;
