otteeseen d'Artagnanin kanssa ennen kuin tunsi hyvin kaikki vastustajansa kortit.
"Monseigneur ei käske mitään?" kysyi Bernouin.
"Kyllä", vastasi Mazarin, "valaise minulle, menen kuningattaren luo."
Bernouin otti kynttilänjalan ja astui edellä.
Salainen käytävä johti Mazarinin työhuoneesta kuningattaren asuntoon; sitä myöten kulki kardinaali, voidakseen minä hetkenä hyvänsä käydä Itävallan Annan luona.
Kun Bernouin saapui makuuhuoneeseen, jonne käytävä vei, tapasi hän siellä rouva Beauvaisin. Hän ja Bernouin olivat tämän elähtäneen rakkauden likeisinä uskottuina. Rouva Beauvais otti ilmoittaakseen kardinaalin Itävallan Annalle, joka oli nuoren kuningas Ludvig XIV: n kanssa rukouskammiossaan.
Itävallan Anna istui isossa lepotuolissa, kyynärpää pöytään tuettuna ja pää käden varassa, ja katseli kuninkaallista lasta, joka lattiamatoilla loikoen selaili isoa kirjaa, silmäilläkseen taistelukuvia. Itävallan Anna oli kuningatar, joka osasi kuninkaallisella tavalla pitää ikävää; hän vietti toisinaan tuntikausia yksinään makuukamarissaan ja rukouskammiossaan lukematta tai rukoilematta.
Kirja, jolla kuningas leikitteli, oli Quintus Curtius, jonka piirrokset esittivät Aleksanteri Suuren urotöitä.
Rouva Beauvais näyttäysi rukouskammion ovella ja ilmoitti kardinaali
Mazarinin.
Poika kohottausi toiselle polvelleen ja sanoi rypistynein silmäkulmin, äitiinsä katsoen:
"Minkätähden tulee hän noin, pyytämättä ensin puheille pääsyä?"
Itävallan Anna punehtui hiukan.
"On hyvin tärkeätä", selitti hän, "että pääministeri näinä aikoina voi millä tunnilla hyvänsä tulla kertomaan kuningattarelleen, mitä on tapahtumassa, herättämättä koko hovin uteliaisuutta tai aiheuttamatta huomautuksia."
"Mutta minä en luule, että herra de Richelieu tuli sisälle tuolla tavoin", intti järkähtämätön lapsi.
"Miten voit sinä muistaa, mitä herra de Richelieu teki? Sinä olit silloin liian nuori, tietääksesi sitä."
"En sitä muista, mutta olen kysynyt, ja minulle on sanottu niin."
"Kuka sinulle sitä on sanonut?" tiedusti Itävallan Anna, huonosti salaten tyytymättömyyttänsä.
"Minä tiedän, että minun ei sovi milloinkaan nimetä henkilöitä, jotka vastaavat kysymyksiini", vastasi poika, "sillä muutoin en saisi enää koskaan kuulla mitään."
Samassa astui huoneeseen Mazarin. Kuningas nousi nyt ylös, otti kirjansa, löi sen kiinni ja vei pöydälle, jonka ääreen hän jäi seisomaan, pakottaakseen Mazarininkin pysymään siinä asennossa.
Mazarin tarkasti harjaantuneella katseellaan tätä kohtausta, josta hän näytti pyytävän selitystä edelliseen.
Hän kumarsi syvään kuningattarelle ja taivutti kunnioittavasti varttansa kuninkaallekin, joka vastasi siihen huolettomalla nyökkäyksellä; mutta äidin silmäys nuhteli häntä tästä sen ainaisen vihan purkauksesta, jota Ludvig XIV oli lapsuudestaan asti tuntenut kardinaalia kohtaan, ja hymyhuulin otti hän nyt vastaan ministerin tervehdyksen.
Itävallan Anna yritti Mazarinin kasvoista tutkia tämän odottamattoman käynnin syytä, sillä tavallisesti ei kardinaali pistäytynyt hänen luokseen ennen kuin kaikki olivat vetäytyneet pois.
Ministeri liikahdutti hiukan päätänsä, ja kuningatar virkkoi rouva
Beauvaisiin kääntyen:
"Nyt on aika kuninkaan mennä makuulle; kutsukaa Laporte."
Kuningatar oli jo kahdesti tai kolmasti käskenyt nuoren Ludvigin poistua, mutta poika oli hartaasti pyytänyt saada viîpyä; tällä kertaa ei hän kuitenkaan vastustanut sanallakaan, hän vain puraisi huultansa ja kalpeni.
Seuraavana hetkenä tuli Laporte.
Poika astui heti hänen luokseen syleilemättä äitiänsä.
"No, Ludvig", kysyi Anna, "minkätähden et syleile minua?"
"Minä luulin, että te olitte pahastuksissanne minulle, madame; osoitattehan minut pois."
"Minä en häädä sinua, mutta sinä olet vastikään ollut rokossa etkä ole vielä toipunut, minä pelkään, että liiallinen valvominen saattaa haitata vointiasi."
"Te ette niin suuresti pelännyt puolestani, kun tänään lähetitte minut Parlamenttitaloon julkaisemaan nuo ilkeät määräykset, joista kansa niin katkerasti napisee."
"Sire", kysyi Laporte antaakseen puheelle toisen käänteen, "kelle käskee teidän majesteettinne minun antaa kynttilän?"
"Kelle haluat, Laporte", vastasi poika, "kun et vain Mancinille", hän lisäsi kovalla äänellä.
Herra Mancini oli kardinaalin sisarenpoika, jonka Mazarin oli toimittanut kuninkaan saattueeseen; häneen Ludvig XIV oli siirtänyt osan siitä vihasta, jota ministeri oli hänessä herättänyt. Kuningas lähti syleilemättä äitiänsä ja hyvästelemättä kardinaalia.
"Oivallista", virkkoi Mazarin, "minä näen mielelläni, että hänen majesteettiansa opetetaan kammoamaan teeskentelyä."
"Kuinka niin?" kysyi kuningatar miltei pelokkaasti.
"Kuninkaan poistuminen ei nähdäkseni kaipaa mitään selityksiä. Hänen majesteettinsa ei muuten huoli peitellä, kuinka vähäistä suopeutta hän tuntee minua kohtaan, mikä ei silti estä minua olemasta hänen harras palvelijansa, kuten teidän majesteettiannekin palvelen."
"Antakaa hänelle anteeksi, kardinaali!" pyysi kuningatar, "hän on lapsi, joka ei vielä tiedä, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän on teille."
Kardinaali hymyili.
"Mutta", jatkoi kuningatar, "te varmaankin tulitte jonkun tärkeän asian vuoksi. Mitä on tekeillä?"
Mazarin istuutui tai pikemmin lyyhistyi tilavaan tuoliin ja vastasi raskasmielisen näköisenä:
"Niin, kaiken todennäköisyyden mukaan on meidän piankin pakko erota, jollette te johdu kiintymyksessänne minuun niin pitkälle, että seuraatte minua Italiaan."
"Miksi niin?" kysyi kuningatar.
"Koska, kuten sanotaan 'Tisbee'-oopperassa", virkkoi Mazarin:
"'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'"
"Te laskette leikkiä, hyvä herra", sanoi kuningatar ja yritti jossakin määrin palautua entiseen arvokkuuteensa.
"Voi, en, madame!" väitti Mazarin, "minä en ollenkaan laske leikkiä. Pikemmin tekee mieleni itkeä, olkaa vakuutettu siitä, ja minulla on todellista aihetta siihen, sillä muistakaa toki, mitä sanoin:
"'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'
"Ja kun te kuulutte maailmaan, tahdon sanoa, että tekin hylkäätte minut."
"Kardinaali!"
