teillä ole muuta pyydettävää minulta, niin jättäkää minut; teidän tulee käsittää, että minä tällaisen kohtauksen jälkeen haluan olla yksinäni."
Mazarin kumarsi.
"Minä vetäydyn pois, madame", hän sanoi; "sallitteko minun tulla takaisin?"
"Kyllä, mutta vasta huomenna; ei ole liikaa pidättää se aika tointumiseeni."
Kardinaali tarttui kuningattaren käteen, suuteli sitä kohteliaasti ja lähti.
Tuskin oli hän poissa, kun kuningatar astui poikansa huoneeseen ja kysyi Laportelta, oliko kuningas mennyt makuulle. Laporte viittasi kädellään nukkuvaan lapseen.
Itävallan Anna nousi ylös porrasaskelmia vuoteen ääreen, lähensi huulensa pojan rypistyneelle otsalle ja suuteli sitä hiljaisesti; sitten hän peräytyi yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin, huomauttaen kamaripalvelijalle ainoastaan:
"Yrittäkäähän, hyvä Laporte, saada kuningas esiintymään ystävällisemmin kardinaalia kohtaan, jolle sekä hän että minä olemme suuressa kiitollisuudenvelassa."
VIIDES LUKU
Gascognelainen ja italialainen
Sillävälin oli kardinaali palannut työhuoneeseensa, jonka ovella Bernouin valvoi; hän kysyi tältä, oliko mitään uutta tapahtunut, mitään tietoja tullut ulkoapäin. Vastattuaan kieltävästi sai palvelija viittauksen poistua.
Jäätyään yksikseen avasi kardinaali käytävän oven ja siirtyi sitten eteishuoneeseen. D'Artagnan nukkui väsyneenä lavitsalla.
"Herra d'Artagnan!" virkkoi hän hiljaa.
D'Artagnan ei hievahtanut.
"Herra d'Artagnan!" virkkoi hän kovemmin.
D'Artagnan nukkui yhä.
Kardinaali astui hänen luokseen ja kosketti hänen olkapäätänsä sormenpäällä.
Tällä kertaa hätkähti d'Artagnan, havahtui ja kavahti heti jaloilleen kuin aseissa oleva soturi.
"Tässä olen", hän sanoi, "kuka kutsuu minua?"
"Minä", vastasi Mazarin mitä leppeimmin hymyillen.
"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne", puolustausi d'Artagnan, "mutta minä olin niin väsyksissä…"
"Älkää pyytäkö anteeksi, monsieur", keskeytti Mazarin, "sillä te olette uuvuttanut itsenne minun palveluksessani."
D'Artagnan ihmetteli ministerin armollista sävyä.
– Kas, kas! – tuumi hän; – pitääkö siis paikkansa se sananlasku, että onni tulee nukkuessa?
"Seuratkaa minua, monsieur!" käski Mazarin.
– Vai niin, – päätteli d'Artagnan, – Rochefort on siis pitänyt sanansa; mutta mihin hornaan hän on kadonnut?
Ja hän tirkisteli työhuoneen syrjäisimpiinkin soppiin, mutta
Rochefortia ei näkynyt.
"Herra d'Artagnan", aloitti Mazarin istuutuen mukavaan asentoon lepotuolissa, "te olette minusta aina näyttänyt urhealta ja ritarilliselta mieheltä."
– Paljon mahdollista, – ajatteli d'Artagnan, – mutta kylläpä hän on viivytellyt sanomasta sitä minulle.
Se ei kuitenkaan estänyt häntä kumartamasta lattiaan asti vastaukseksi
Mazarinin kohteliaisuuteen.
"No niin", jatkoi Mazarin, "hetki on nyt tullut lahjojenne ja miehuutenne käyttämiseen."
Upseerin silmissä leimahti ilon välähdys, joka kuitenkin heti sammui, sillä hän ei tiennyt, mihin Mazarin tähtäsi.
"Käskekää, monseigneur!" sanoi hän, "olen valmis tottelemaan teidän ylhäisyyttänne."
"Herra d'Artagnan", pitkitti Mazarin, "te olette edellisen hallituksen aikana suorittanut erityisiä urotöitä…"
"Teidän ylhäisyytenne on liian armollinen muistaessanne… On totta, totta, että minulla oli paljon menestystä sodassa."
"En puhu sotaisesta kunnostautumisestanne", huomautti Mazarin, "sillä vaikka se herätti melkoista huomiota, voittivat sen muut saavutuksenne."
D'Artagnan tekeytyi kummastuneeksi.
"No", virkkoi Mazarin, "te ette vastaa?"
"Minä odotan", sanoi d'Artagnan, "että monseigneur selittää, mitä saavutuksia tarkoitatte."
"Puhun tuosta seikkailusta … oh, te kyllä tiedätte, mihin viittaan."
"Valitettavasti en, monseigneur", vastasi d'Artagnan ihmeissään.
"Te olette vaitelias; sen parempi! Tarkoitan kuningattaren timanttiselkkausta, matkaa, jonka teitte kolmen ystävänne kanssa."
– Kas, kas! – ajatteli gascognelainen, – onkohan siinä ansa? Täytyy olla varuillaan.
Ja hän antoi kasvoilleen niin vilpitöntä hämmästystä kuvastavan ilmeen, että sitä olisivat kadehtineet Mondori ja Bellerose, sen ajan etevimmät näyttelijät.
"Mainiota!" kehui Mazarin nauraen; "erinomaista! Minulle on syystä suositeltu teitä miehenä, jota kaipasin. No, sanokaahan, mitä tekisitte hyväkseni?"
"Kaikkea, mitä teidän ylhäisyytenne käskee", vastasi d'Artagnan.
"Tekisittekö minun puolestani, mitä entiseen aikaan teitte kuningattaren tähden?"
– Varmastikin, – virkkoi d'Artagnan itsekseen, – tahtoo hän urkkia minulta jotakin; yrittäköönhän. Eihän tämä toki ole Richelieuta ovelampi, hiisi vieköön!.. "Kuningattaren tähden, monseigneur? En ymmärrä."
"Te ette ymmärrä, että minä tarvitsen teitä ja kolmea ystäväänne?"
"Mitä ystäviäni, monseigneur?"
"Kolmea entistä ystäväänne."
"Entiseen aikaan, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "ei minulla ollut ainoastaan kolmea ystävää, vaan viisikymmentä. Kaksikymmenvuotias sanoo koko ihmiskuntaa ystäväkseen."
"Hyvä, hyvä, herra luutnantti!" tuumi Mazarin; "vaiteliaisuus on kaunis ominaisuus, mutta tänään voisitte kenties joutua katumaan liiallista varovaisuutta."
"Monseigneur, Pythagoras velvoitti oppilaansa viiden vuoden puhumattomuuteen, jotta he osaisivat vaieta."
"Mutta te olette ollut kaksikymmentä vuotta puhumattomana, monsieur, siis viittätoista vuotta pitempään kuin pythagoralainen viisaustieteilijä, ja se tuntuu minusta jo riittävältä. Puhukaa siis nyt, kun kuningatar itse vapauttaa teidät valastanne."
"Kuningatar!" äännähti d'Artagnan, ja hänen kummastuksensa ei tällä kertaa ollut teeskennelty.
"Niin, kuningatar;
