ojensi kätensä upseeria kohti; tämä huokasi tuntiessaan sormuksen, jonka oli Kaupungintalon tanssiaisiltana saanut kuningattarelta.
"Se on totta", myönsi d'Artagnan; "tunnen tuon timantin, joka on ollut kuningattaren oma."
"Näette siis, että minä puhun hänen nimessään. Vastatkaa minulle siis, esittämättä enää huvinäytelmää. Olen jo sanonut ja toistan sen, että asia koskee teidän onneanne."
"Totisesti, monseigneur, kaipaankin jo kipeästi onnea. Teidän ylhäisyytenne on unohtanut minut niin pitkäksi aikaa!"
"Se korvautuu viikossa. Te olette siis käytettävissäni, mutta missä ovat ystävänne?"
"Sitä en tiedä, monseigneur."
"Kuinka, ette tiedä?"
"En; siitä on pitkä aika, kun erosimme, sillä kaikki kolme jättivät sotapalveluksen."
"Mutta mistä löydätte heidät jälleen?"
"Sieltä missä he vain ovat. Olkoon se minun huolenani."
"Hyvä! Ehtonne?"
"Rahaa, monseigneur, niin paljon kuin yrityksiimme tarvitaan. Muistan liiankin hyvin, kuinka usein meillä tuli vastuksia rahapulasta, ja ilman tuota timanttia, joka minun oli pakko myydä, olisimmekin jääneet taipaleelle."
"Hitto! Rahaa, ja paljon!" tuskastui Mazarin; "mitä te latelettekin, herra luutnantti? Ettekö tiedä, että kuninkaan kirstuissa ei ole rahaa?"
"Tehkää siis kuten minä, monseigneur, myykää kruunun jalokivet. Uskokaa minua, älkäämme tinkikö; vähäisillä varoilla onnistuvat kehnosti suuret asiat."
"No niin", taipui Mazarin, "yritämmepä tyydyttää teitä."
– Richelieu, – ajatteli d'Artagnan, – olisi jo antanut minulle viisisataa pistolia käsirahoiksi.
"Lupaatte siis palvella minua?"
"Niin, jos ystäväni tulevat mukaan."
"Mutta jos he kieltäytyvät, niin voinenhan silti luottaa teihin?"
"Yksinäni en ole milloinkaan toimittanut mitään tärkeätä", sanoi d'Artagnan päätänsä pudistaen.
"Lähtekää siis etsimään heitä."
"Mitä esitän heille suostuttaakseni heidät palvelemaan teidän ylhäisyyttänne?"
"Tunnette heidät paremmin kuin minä. Lupailette kunkin luonteen mukaan."
"Mitä saan luvata?"
"Että jos he palvelevat minua niinkuin avustivat kuningatarta osoitan tunnustustani suurenmoisesti."
"Mitä on meidän siis tehtävä?"
"Kaikkea, koska näytte kaikkeen pystyvän."
"Monseigneur, kun ihmisellä on luottamusta toisiin ja hän tahtoo näissä vastavuoroon herättää luottamusta, valaisee hän tarkoitusperiänsä paremmin kuin teidän ylhäisyytenne."
"Olkaa huoletta", vastasi Mazarin, "kun tulee toiminnan hetki, saatte kuulla kaikki ajatukseni."
"Ja siihen asti?"
"Odotatte ja haette esille ystävänne."
"Monseigneur, he kenties eivät ole Pariisissa, niin, se on luultavaakin; minun on silloin matkusteltava. Olen vain ruti köyhä muskettiluutnantti, ja matkat maksavat."
"Ei ole tarkoituksenani", arkaili Mazarin, "että te esiintyisitte kovinkaan komeasti; suunnitelmani vaativat salaperäisyyttä, joka ei salli suurtakaan varustelua."
"Kuitenkaan, monseigneur, en voi matkustaa palkallani, koska se on maksamatta kolmelta kuukaudelta; myöskään en saa kustannetuksi kulujani säästöillä, kun olen kaksikolmatta vuotta palvellessani kerännyt ainoastaan velkoja."
Mazarin seisoi hetkisen mietteissään, niinkuin olisi hänen sielussaan ollut raju taistelu käymässä; sitten astui hän kolmella lukolla lujitetun kaapin luo, otti sieltä pussosen ja virkkoi huoahtaen, pariin kolmeen kertaan punnittuaan sitä kädessään ennen kuin luovutti sen d'Artagnanille:
"Ottakaa siis tämä; siinä on matkarahat."
– Jos ne ovat espanjalaisia dubloneja tai kulta-écuitäkään, – ajatteli d'Artagnan, – niin voimmepa toistekin tehdä kauppoja keskenämme.
Hän kumarsi kardinaalille ja työnsi massin avaraan taskuunsa.
"No niin, asia on siis valmiiksi puhuttu", aloitti kardinaali jälleen, "te lähdette matkoille…"
"Niin, monseigneur."
"Kirjoittakaa minulle joka päivä, saadakseni tietoja neuvottelujen kulusta."
"Sitä en lyö laimin, monseigneur."
"Hyvä on. Minkä nimisiä muuten ovatkaan ystävänne?"
"Minkäkö nimisiä?" kertasi d'Artagnan hieman levottomasti.
"Niin; teidän etsiessänne omasta puolestanne tiedustelen minäkin, ja kenties saan kuulla jotakin."
"Kreivi de la Fère, jolla oli nimityksenään Atos; herra du Vallon, joka oli omaksunut Portoksen nimen, ja ritari d'Herblay, nykyisin abbé d'Herblay, tavallisessa puhuttelussa Aramis."
Kardinaali hymyili.
"Nuoria aatelisjunkkareita", hän sanoi, "jotka olivat salanimillä yhtyneet muskettiväkeen, jotteivät olisi vaarantaneet sukunimiänsä. Pitkät miekat, mutta tyhjät kukkarot; tuttu juttu."
"Jos Jumala sallii, että ne miekat paljastetaan teidän ylhäisyytenne palveluksessa", huomautti d'Artagnan, "rohkenen lausua sen toivomuksen, että monseigneurin kukkaro vuorostaan kevenisi ja heidän täyttyisi, sillä noiden kolmen miehen ja minun avullamme kykenee teidän ylhäisyytenne mullistelemaan koko Ranskan ja vieläpä Euroopan, jos näette hyväksi."
"Nuo gascognelaiset", sanoi Mazarin nauraen, "vastaavat melkein italialaisia kerskunnassa."
"Joka tapauksessa", tokaisi d'Artagnan hymyillen yhtä hilpeästi kuin kardinaalikin, "ovat he pätevämpiä miekkamiehiä."
Ja hän poistui pyydettyään lomaa, joka hänelle heti myönnettiin;
Mazarin itse vahvisti valtuutuksen allekirjoituksellaan.
Tuskin oli hän päässyt ulos, kun lähestyi pihalla palavaa lyhtyä ja vilkaisi kiireisesti massiin.
"Hopea-écuitä!" tuhahti hän halveksivasti; "sen aavistinkin. Voi, Mazarin, Mazarin, sinä et luota minuun! Sen pahempi! Se tuottaa sinulle onnettomuutta!"
Sillävälin kardinaali hykerteli käsiään.
"Sata pistolia", jupisi hän, "sata pistolia! Sadasta pistolista olen saanut haltuuni salaisuuden, josta herra de Richelieu olisi maksanut kaksikymmentätuhatta écu'ta, – puhumattakaan tästä timantista", lisäsi hän luoden helliviä silmäyksiä sormukseen, jonka hän oli pitänyt, luovuttamatta sitä d'Artagnanille, "puhumattakaan tästä timantista,
