sellaisiin koruihin, ja kutsui Bernouinin riisujakseen, sen enempää välittämättä melusta, jota puuskahduksin tunkeusi ikkunain läpi, tai kiväärinlaukauksista, joita vielä kajahteli kaupungilla, vaikka kello jo kävi kahtatoista.
Sillaikaa samosi d'Artagnan Tiquetonne-kadulle, jonka varrella hän asui la Chevrette-hotellissa.
Lienee paikallaan huomauttaa muutamin sanoin, miten d'Artagnan oli tullut valinneeksi tämän asunnon.
KUUDES LUKU
D'Artagnan neljänkymmenen ikäisenä
Voi, paljon oli sattunut tapauksia ja varsinkin kulunut vuosia siitä asti, kun Kolmen muskettisoturin romaanissa jätimme d'Artagnanin Fossoyeurs-kadun n: o 12: een.
D'Artagnan oli kyllä ottanut osaa tapauksiin, mutta nämä eivät olleet kääntyneet hänelle suotuisiksi. Niin kauan kuin oli ystäviensä ympäröimänä, hän säilytti nuorekkuutensa ja runollisen elämänkatsomuksensa; hän oli noita hienoja ja joustavia luonteita, joihin helposti sulautuu muiden ominaisuuksia. Atos antoi hänelle arvokkuuttansa, Portos ravakkuuttansa, Aramis soreuttansa. Jos d'Artagnan olisi yhä edelleen elellyt noiden kolmen seurassa, niin hänestä olisi tullut huomattu mies. Atos jätti hänet ensimmäisenä, vetäytyäkseen pikku maatilalle, jonka oli perinyt Eloisin tienoolta; sitten Portos, mennäkseen naimisiin prokuraattorinleskensä kanssa, ja lopuksi päätti Aramis täydellä todella mennä hengelliseen säätyyn ja kehittyä abbéksi. D'Artagnan, jonka tulevaisuus näytti mitä likeisimmin liittyneen hänen kolmen ystävänsä kohtaloihin, huomasi itsensä siitä saakka yksinäiseksi ja heikoksi; hänellä ei ollut miehuutta tunkeutua eteenpäin uralla, jolla hän nähdäkseen ei kyennyt sukeutumaan miksikään, jollei kukin hänen ystävistään ikäänkuin luovuttanut hänelle osuutta siitä elontarmosta, minkä oli taivaalta saanut.
D'Artagnan huomasi myös joutuneensa vain yhä eristetymmäksi sen johdosta, että oli kohonnut muskettisoturien luutnantiksi. Hän ei ollut, kuten Atos, kyllin korkeata syntyperää päästäkseen ylhäisempiin perheisiin; hän ei Portoksen tavoin ollut kyllin turhamainen, yrittääkseen uskotella muille, että hän seurusteli hienoston piireissä; hän ei Aramiin lailla ollut kylliksi hienotapainen, kyetäkseen itsenäisesti pitämään yllä säätynsä seuratottumusta. Joksikin aikaa oli rouva Bonacieuxin viehättävä muisto valanut nuoren luutnantin sieluun runollista tunnetta, mutta kun kaikki on katoavaista tässä maailmassa, häipyi vähitellen tämäkin vaikutelma; varusväen elämä tuntuu haitallisesti ylimysmielisissäkin luonteissa. D'Artagnanin olemuksen kahdesta vastakkaisesta puolesta voitti ajan mittaan aineellinen, ja alituiseen kasarmissa, alituiseen leirissä, alituiseen ratsailla oleskellessaan oli d'Artagnanista hänen sitä itse huomaamattansa tullut meidän päiviemme määritelmän mukaan aito vanha huovi – en tiedä, mikä siihen aikaan lienee ollut vastaavana nimityksenä.
D'Artagnan ei kuitenkaan menettänyt synnynnäistä oveluuttaan; eipä suinkaan. Päinvastoin lisääntyikin tämä oveluus kenties yhäti tai ainakin ilmeni hiukan karkeamman pinnan alta enemmän; mutta hän käytti sitä pikku seikkoihin, ei tärkeämpiin yrityksiin. Hän turvautui siihen aineellisen hyvinvointinsa tähden, sellaisen kuin soturit itselleen haluavat, nimittäin hyvän majapaikan, hyvän ruokapöydän, hyvän emännän ja niin edelleen.
Ja kaiken tämän oli d'Artagnan kuusi vuotta takaperin tavannut
Tiquetonne-kadulta, la Chevrette-hotellista.
Hänen oleskellessaan ensi aikojaan tässä hotellissa kiintyi häneen erinomaisesti emäntä, kaunis ja vilkas viidenkolmatta tai kuudenkolmatta ikäinen flaamitar. Muutamien lempiseikkojen jälkeen, joille kiusallinen aviomies oli tuottanut suuria hankaluuksia, niin että d'Artagnan jo oli kymmeneenkin kertaan uhannut pistää hänet kuoliaaksi säilällään, katosi aviomies eräänä aamuna ainiaaksi, salavihkaa myytyänsä muutamia viiniaameja ottaen mukaan kaikki rahat sekä talon kalleudet. Häntä luultiin kuolleeksi; etenkin väitti häntä kivenkovaan vainajaksi hänen vaimonsa, jota viehätti leskeyden suloinen kuvitelma. Lopulta, kolmivuotisen suhteen jälkeen, jota d'Artagnan visusti varoi rikkomasta, olletikin kun hän vuosi vuodelta oli havainnut asuntonsa ja emäntänsä yhä miellyttävämmiksi, sillä jälkimmäinen myönsi hänelle luottoa edellisestä, alkoi emäntää hullaannuttaa kohtuuton halu joutua jälleen aviovaimoksi, ja hän esitti, että d'Artagnan menisi hänen kanssaan naimisiin.
"Huh! hyi!" oudoksui d'Artagnan. "Kaksinnaimistako ajattelet, rakkahin?
Ethän ole tosissasi!"
"Mutta hän on kuollut, olen siitä varma."
"Hän oli mitä kiusallisin rettelöitsijä ja tulisi kyllä takaisin hirttämään meidät."
"No niin, jos hän tulee, niin te surmaatte hänet; olettehan niin uljas ja taitava!"
"Perhana, käpyseni, hirteen sekin johtaisi!"
"Hylkäätte siis tarjoukseni?"
"Niinhän tietenkin, ehdottomasti!"
Kaunis ravintoloitsijatar oli lohduton. Hän ei ainoastaan olisi mielellään ottanut d'Artagnania miehekseen, vaan jumalakseenkin: luutnantti oli niin kaunis mies ja niin komeaviiksinen!
Tämän liiton neljäntenä vuonna tapahtui Franche-Comtén sotaretki. D'Artagnan valittiin ottamaan osaa siihen ja valmistausi lähtöön. Se aiheutti mitä katkerimman murheen purkauksia, loppumattomia kyyneliä ja juhlallisia uskollisuudenlupauksia, emännän taholta tietysti. D'Artagnan oli liian ylväs lupailemaan mitään; hän vakuuttikin vain tekevänsä kaikkensa lisätäkseen nimensä loistoa.
Mitä d'Artagnanin urheuteen tulee, niin tunnemmekin sen jo; hän ei milloinkaan säästellyt itseään, ja kun hän kumppaniensa etunenässä ryntäsi vihollista vastaan, sai hän rintaansa luodin, joka suisti hänet tantereelle. Hänen nähtiin putoavan ratsultaan, mutta hänen ei nähty nousevan, joten häntä pidettiin kuolleena, ja sitä vakuuttivat kaikin mokomin ne, jotka toivoivat pääsevänsä hänen sijalleen. Ihminen uskoo helposti todeksi sen, mitä hän toivoo, ja armeijassa toivottelivat kaikki jonkun muun kuolemaa, aina osastokenraalista asti, joka haluaa ylipäällikön kaatumista, sotamiehiin saakka, joiden tiellä ovat korpraalit.
D'Artagnan ei kuitenkaan ollut niin vähällä surmattavissa. Maattuaan tajuttomana päivän polttavassa helteessä taistelukentällä hän virkosi yön viileydestä; hän sai laahautuneeksi lähimpään kylään, kolkutti kauneimman rakennuksen portille ja otettiin vastaan niinkuin ranskalaiset aina ja kaikkialla otetaan, vaikkapa ovat haavoitettujakin. Häntä hoidettiin huolellisesti, hän parani, ja paremmassa voinnissa kuin koskaan lähti hän eräänä aamuna matkalle Pariisiin ja perille tultuaan suuntasi kulkunsa Tiquetonne-kadulle.
Mutta d'Artagnan huomasi kamarinsa asutuksi, sillä sen vaatekomeroon oli sijoitettu täydellinen miehen asuvarasto, miekkaa vailla.
– Hän on siis palannut, – tuumi luutnantti; – sen pahempi ja sen parempi!
D'Artagnan luonnollisesti aina ajatteli aviomiestä.
Hän tiedusteli: uusi viinuri, uusi sisäkkö; emäntä oli lähtenyt kävelylle.
"Yksinään?" kysyi d'Artagnan.
"Ei, herran kanssa."
"Herra on siis tullut takaisin?"
"Tietenkin", vastasi palvelijatar yksinkertaisesti.
"Jos minulla olisi rahaa", sanoi d'Artagnan itsekseen, "niin lähtisin tieheni; mutta sen puutteessa täytyy minun viipyä, noudattaa emäntäni neuvoa ja tehdä loppu
