"malttakaa, kautta päänne, – se ei ole hänen äänensä!"
"Kas niin, hyvät herrat", kummeksui d'Artagnan, "ovatko ihmiset ihan hulluja täällä Noisyssa? Mutta pitäkää varanne, sillä minä vakuutan, että ensimmäinen, joka lähestyy miekkani mitan päähän, ja se onkin jokseenkin pitkä, saa sisuksensa maalle."
Johtaja lähestyi.
"Mitä te täällä teette?" tiedusti hän korskealla ja ikäänkuin käskemään tottuneella äänellä.
"Entä te?" kysyi d'Artagnan vuorostaan.
"Olkaa säädyllinen, tai teitä kuritetaan tuntuvasti, sillä vaikkei tahdo mainita nimeänsä, tahtoo kuitenkin arvonsa mukaista kunnioitusta."
"Te ette tahdo ilmaista nimeänne, koska olette päämiehenä jossakin vehkeessä", huomautti d'Artagnan; "mutta minulla, joka matkustan rauhallisesti lakeijani kanssa, ei ole samaa syytä omani salaamiseen."
"Riittää, riittää! Kuka olette?"
"Sanon teille nimeni, jotta tiedätte, missä voitte jälleen tavata minut, monsieur, monseigneur tai prinssi, miksi tahansa haluattekaan itseänne puhuteltavan", virkkoi gascognelaisemme, joka ei tahtonut taipua uhkauksen tieltä. "Tunnetteko herra d'Artagnania?"
"Kuninkaan muskettisoturien luutnanttia?" lausui ääni.
"Häntä juuri."
"Tunnen kyllä."
"No niin", jatkoi gascognelainen, "silloin olette kai kuullut, että hänellä on vankka ranne ja varma kalpa."
"Oletteko te herra d'Artagnan?"
"Sama mies."
"Tulitte tänne siis puolustamaan häntä?"
"Häntäkö! Ketä häntä?"
"Etsimäämme."
"Luulisinpä melkein", huomautti d'Artagnan, "joutuneeni arvoitusten maahan sen sijaan että olisin Noisyssa, kuten oletin."
"No, vastatkaa!" vaati sama korskea ääni; "odotatteko häntä näiden ikkunain alla? Tulitteko tänne puolustamaan häntä?"
"En odota ketään", sanoi d'Artagnan, joka alkoi käydä kärsimättömäksi; "en aio puolustaa ketään muuta kuin itseäni, mutta puolustankin sitten urheasti, sen vakuutan."
"Hyvä!" käski ääni; "lähtekää siis täältä ja jättäkää paikka meille."
"Lähtisinkö täältä!" sanoi d'Artagnan, jonka suunnitelmia tämä vaatimus häiritsi; "se ei ole kovinkaan helppoa, kun minä ja ratsunikin olemme menehtymäisillämme väsymykseen, ellette ole halukas tarjoamaan minulle illallista ja yösijaa lähistöllä."
"Heittiö!"
"Hoi, herraseni!" virkkoi d'Artagnan; "säästäkää sanojanne, minä pyydän, sillä jos vielä kerran virkatte mitään tuollaista, niin sullon sen takaisin kurkkuunne, vaikka olisittekin markiisi, herttua, prinssi tai kuningas, kuuletteko!"
"Kas, kas!" vastasi päällikkö; "eipä voi erehtyä, – gascognelainen siinä varmasti puhuu, eikä hän siis ole meidän etsimämme. Yrityksemme on mennyt myttyyn täksi iltaa, poistukaamme. Me tapaamme jälleen, herra d'Artagnan", jatkoi päällikkö ääntänsä koroittaen.
"Niin, mutta silloin ei teillä ole samoja etuja", sanoi gascognelainen pilkallisesti, "sillä tavatessamme olette kenties yksinänne, ja varmaankin on silloin päivä."
"Hyvä on, hyvä on!" lausui ääni; "matkalle, hyvät herrat!"
Ja nurkuen ja sadatellen katosi joukkue pimeään, palaten Pariisiin päin.
D'Artagnan ja Planchet pysyivät vielä kotvan puolustusasennossa, mutta kun melu yhä etääntyi, pistivät he miekkansa jälleen huotraan.
"Nytpä näet, epatto", tuumi d'Artagnan tyynesti Plancetille, "että he eivät tavoitelleet meitä."
"Mutta ketä sitten?" kysyi Planchet.
"Sitä en totisesti tiedä, ja sillä ei ole väliäkään. Mutta siitä välitän, miten pääsisin jesuiittaluostariin. Ratsaille siis ja menkäämme kolkuttamaan. Käyköön syteen tai saveen, hiisi vieköön, eiväthän meitä toki syöne!"
Ja d'Artagnan nousi jälleen satulaan.
Planchet teki samaten, mutta silloin putosi aavistamaton paino hänen hevosensa lautasille, niin että tämä oli lysähtää maahan.
"Hei, monsieur!" huusi Planchet; "minulla on joku takanani lautasilla!"
D'Artagnan kääntyi ja näki tosiaankin kaksi ihmishahmoa Planchetin hevosen selässä.
"Mutta itse paholainenhan meitä hätyyttää!" huudahti hän vetäen miekkansa ja valmistautuen hyökkäämään vastatulleen kimppuun.
"Ei, hyvä d'Artagnan", virkkoi tämä, "paholainen ei täällä ole, vaan minä, Aramis. Lasketa neliä, Planchet, ja kylän päähän tultuasi käänny vasemmalle."
Ja kuljettaen Aramista hevosensa lautasilla karautti Planchet pimeään, kintereillään d'Artagnan, joka alkoi uskoa näkevänsä jotakin haaveellista ja katkonaista unta.
KYMMENES LUKU
Abbé d'Herblay
Kylän päässä poikkesi Planchet vasempaan, kuten Aramis oli käskenyt, ja pysähtyi valaistun ikkunan alle. Aramis hyppäsi ratsailta ja taputti kolmasti käsiänsä. Ikkuna avattiin heti, ja sieltä laskettiin alas nuoraportaat.
"Veikkoseni", sanoi Aramis, "jos tahdot nousta ylös, niin otan vastaan mitä mieluimmin."
"Vai niin", virkkoi d'Artagnan, "tällä tavoinko sinun luoksesi tullaan?"
"Kello yhdeksän jälkeen se on pakollista, hitto vieköön!" vastasi
Aramis; "luostarisäännöt ovat ylen ankaria."
"Suo anteeksi, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "taisipa kirvota kieleltäsi hitto vieköön."
"Niinkö luulet?" tuumi Aramis hymyillen. "Paljon mahdollista; et voi kuvitellakaan, veikkonen, mitä pahoja tapoja näissä kirotuissa luostareissa saa, ja kuinka huonoja tottumuksia on kaikilla niillä kirkonmiehillä, joiden kanssa minun täytyy seurustella. Mutta ethän menekään ylös?"
"Käyhän edellä, kyllä tulen."
"Niinkuin entinen kardinaali sanoi entiselle kuninkaalle: 'Näyttääkseni teille tietä, sire.'"
Aramis kapusi nyt keveästi ylös nuoraportaita ja pääsi tuossa tuokiossa ikkunaan.
D'Artagnan nousi hänen perässään, mutta vitkallisemmin; saattoi nähdä, että hän oli vähemmän perehtynyt tällaiseen tiehen kuin hänen ystävänsä.
"Suo anteeksi", pyysi Aramis nähdessään hänen kömpelyytensä, "jos olisin tiennyt sinun kunnioittavan minua käynnillä, niin olisin toimittanut paikalle puutarhatikkaat. Mutta minulle yksinäni ovat nämä riittäviä."
"Monsieur",
