puheli Aramis. "Minäkin tapailin häntä jälleen toisinaan; annoin hänelle oivallisia neuvoja, joita hän ei noudattanut. Tein kaikkeni saadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että Mazarin oli kuningattaren rakastaja. Hän ei tahtonut uskoa minua; hän sanoi tuntevansa Itävallan Annan ja väitti, että hallitsijatar oli liian ylpeä voidakseen rakastaa sellaista lurjusta. Sillävälin hän antausi Beaufortin herttuan vehkeisiin, ja lurjus vangitutti Beaufortin herttuan ja ajoi maanpakoon madame de Chevreusen."
"Tiedäthän", huomautti d'Artagnan, "että hän on saanut luvan tulla takaisin?"
"Kyllä, ja tiedän myös, että hän on tullutkin. Hän kai hairahtuu taas johonkin hulluuteen."
"Oh, tällä kertaa hän kenties noudattaa sinun neuvojasi."
"Tällä kertaa", vastasi Aramis, "en ole nähnyt häntä jälleen; hän on suuresti muuttunut."
"Niin ei ole sinun laitasi, hyvä Aramis, sillä sinä olet yhä entiselläsi: sinulla on vielä kaunis tumma tukkasi, sorea ryhtisi, naisenkätesi, joista nyt on tullut pari ihailtavia kirkkoruhtinaan käsiä."
"Niin", myönsi Aramis, "se on totta, minä panen ulkoasuuni suurta huolta. Tiedätkös, ystävä, minä alan käydä vanhaksi: täytän pian seitsemänneljättä vuotta."
"Kuulehan, veikkonen", tokaisi d'Artagnan hymyillen, "koska nyt näemme toisemme jälleen, niin sopikaamme keskenämme vastaisen varalle iästämme."
"Kuinka niin?" oudoksui Aramis.
"No", jatkoi d'Artagnan, "ennen olin minä kahta tai kolmea vuotta nuorempi sinua, mutta jollen erehdy, olen nyt täyttänyt neljäkymmentä."
"Tosiaanko?" sanoi Aramis. "Silloin erehdyinkin minä, sillä sinä, veikkonen, olet aina ollut erinomainen laskemaan. Olisin siis sinun laskusi mukaan kolmenviidettä vanha? Lempo soikoon, hyvä mies, älä sano sitä Hôtel de Rambouilletissa; se vahingoittaisi minua."
"Ole huoletta", takasi d'Artagnan, "minä en käy siellä."
"No, mutta", huudahti Aramis, "mitä se Bazinin tolvana tekeekään?
Bazin! Kiirehdi toki, herra heittiö! Me menehdymme nälkään ja janoon."
Bazin, joka nyt astui huoneeseen, kohotti taivasta kohti kätensä, pullo kumpaisessakin.
"No", tiukkasi Aramis, "onko valmista, häh?"
"Kyllä, monsieur, heti paikalla", vastasi Bazin; "mutta minulta meni aikaa voidakseni nostaa ylös kaikki…"
"Syystä että sinä aina luulet kantavasi pitkää pedellinkaapua", keskeytti Aramis, "etkä tee muuta kuin luet messukirjaasi. Mutta sanonpa sinulle, että jos alituiseen puhdistellessasi kaikkia kappelin kapistuksia vieraannut miekkani kiilloittamisesta, niin teen rovion kaikista pyhäinkuvistasi ja paistan sinut siinä."
Kuohuksissaan tästä teki Bazin ristinmerkin pullolla, jota piteli kädessään. D'Artagnan ihmetteli yhä enemmän abbé d'Herblayn sävyä ja esiintymistapaa, joka niin vähän soveltui muskettisoturi Aramiin entiseen käyttäytymiseen, ja hän katseli ystäväänsä suurin silmin.
Bazin levitti kiireesti damastiliinan pöydälle ja asetti sille niin monia hyvin paistettuja, tuoksuvia ja herkullisia maisteltavia, että d'Artagnan ihan ällistyi.
"Mutta odotithan siis jotakuta?" kysyi upseeri.
"Hm", vastasi Aramis, "olen aina varustettu; ja tiesin sinun etsivän minua."
"Kuka sitä oli sanonut?"
"Tietysti Bazin, joka otaksui sinut itse paholaiseksi, veikkonen, ja riensi varoittamaan minua vaarasta, joka uhkasi sieluani, jos jälleen antautuisin niin huonoon seuraan kuin muskettiväen luutnantin."
"Voi, monsieur!.." pyysi Bazin kädet ristissä ja rukoilevalla äänellä.
"Kas niin, pois tekopyhyys! Sinä tiedät, että minä en pidä sellaisesta. Teet paljoa paremmin, kun avaat ikkunan ja lasket alas leivän, kananpoikasen ja viinipullon Planchet-ystävällesi, joka on jo tunnin ajan vimmatusti paukutellut käsiään."
Annettuaan hevosille olkia ja kauroja oli Planchet tosiaan palannut ikkunan alle ja pariin kolmeen kertaan antanut sovitun merkin.
Bazin totteli, kiinnitti mainitut kolme esinettä nuoran päähän ja laski ne alas Planchetille, joka ei sen parempaa pyytänyt, vaan poistui heti niine hyvineen vaunuvajaan.
"Nyt illastakaamme", sanoi Aramis.
Ystävykset istuutuivat pöytään, ja Aramis alkoi kehittyneen herkuttelijan tottumuksella leikellä viipaleiksi kananpoikasia, peltopyitä ja kinkkuja.
"Hitto", huudahti d'Artagnan, "kelpaa sinun elellä!"
"Kyllähän, mukiin menee. Olen saanut Roomasta vapautuksen paastoamisesta; sen hankki minulle herra koadjutori heikon terveyteni perusteella. Olen sitten ottanut palvelukseeni saman taiturin, joka palveli kokkina Lafollonella, kardinaalin vanhalla ystävällä, tiedäthän, – tuolla kuuluisalla herkuttelijalla, joka aina aterialta noustessaan lausui saman rukouksen: 'Hyvä Jumala, suo minulle se armo, että voisin hyvin sulattaa maukkaasti nauttimani!'"
"Mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ähkyyn", huomautti d'Artagnan hymyillen.
"Niin, minkäpä sille mahtaa", virkkoi Aramis alistuvasti; "kohtaloansa ei voi paeta!"
"Suo anteeksi, veikkonen, että teen sinulle erään kysymyksen", sanoi d'Artagnan.
"Puhu vapaasti, tiedäthän kaiken kursailun olevan meidän keskemme kiellettyä."
"Olet siis rikastunut?"
"Voi hyväinen, en! Ansaitsen noin kaksitoistatuhatta livreä vuodessa, jotapaitsi minulla on prinssiltä pienoinen tuhannen écun apuraha."
"Ja millä ansaitset nuo kaksitoistatuhatta livreä?" urkki d'Artagnan, "runoillasiko?"
"Ei, minä olen lakannut runoilemasta, paitsi että toisinaan sepitän jonkun juomalaulun, lemmensonetin tai viattoman epigrammin. Minä kirjoittelen saarnoja, hyvä ystävä."
"Mitä! Saarnojako?"
"Niin, mutta ne ovatkin erinomaisia saarnoja, usko pois! Siltä ainakin näyttää."
"Sinä paasaat niitä?"
"En, vaan myyn."
"Kelle?"
"Niille virkaveljilleni, jotka tahtovat esiintyä suurina puhujina!"
"Älä nyt! Ja se kunnia ei ole houkutellut sinua itseäsi?"
"On vainkin, veikkonen, mutta luonto voitti. Kun seison saarnastuolissa ja kaunis nainen katsoo minuun, katson minäkin häneen; jos hän hymyilee, niin minä vastaan samaten. Silloin puhun puita heiniä; sen sijaan että kuvailisin kadotuksen kauhuja, esittelenkin paratiisin riemuja. Niin, tiedätkös, sellaista sattui minulle kerran Saint-Louis-kirkossa Maraisissa… Muuan herrasmies nauroi minulle päin silmiä, minä keskeytin saarnani sanoakseni hänelle, että hän oli tolvana. Ihmiset lähtivät ulos hakemaan kiviä, mutta sillävälin osasin minä niin hyvin muokata kuulijain mieliä, että häntä sitten kivitettiinkin eikä minua. Tosin hän seuraavana päivänä tuli luokseni, luullen olevansa tekemisissä tavallisen abbén kanssa."
