Pöytäänkö?" oudoksui d'Artagnan. "Paljonko onkaan kello?"
"Kello on lyönyt yksi, veikkoseni."
"Kotisi on täydellinen paratiisi, hyvä Portos; ajan kulumista ei huomaakaan. Tulen mukaan, mutta nälissäni en ole."
"Tule vainkin; jollei voi alituiseen syödä, niin jaksaa kuitenkin juoda. Se oli Atos-paran periaatteita, ja sen olen oivaltanut todeksi sitten kun aloin ikävystyä."
D'Artagnan, joka gascognelaisen luonteensa johdosta oli aina elänyt jokseenkin raittiisti, ei näyttänyt yhtä suuresti vakuutetulta kuin hänen ystävänsä Atoksen väitelmän virheettömyydestä; kuitenkin pani hän parhaansa pysyäkseen ystävänsä tasalla.
Katsellessaan Portoksen syöntiä ja juontia ja itse siemaillessaan niin ahkeraan kuin jaksoi d'Artagnan alkoi jälleen ajatella Mousquetonia, olletikin kun tämä, vaikka hän uuden asemansa tuottaman arvokkuuden takia ei voinut itse palvella pöydässä, tuolloin tällöin näyttäysi ovessa ja osoitti d'Artagnanille kiitollisuuttaan siten, että toimitteli hänelle vanhimpia ja parhaita viinejä, mitä talossa oli.
Tämän johdosta virkkoikin d'Artagnan, sitten kun Portos oli jälkiruokaan ryhtyessään viittauksella lähettänyt lakeijansa pois ja ystävykset jäivät kahden kesken.
"Kuules, Portos, kuka saattaa sinua sotaretkelläsi?"
"Ka", vastasi Portos empimättä, "Mouston tietysti."
Se oli isku d'Artagnanille; hän näki jo intendentin suopean hymyn muuttuvan tuskaa ilmaisevaksi väänteeksi.
"Mutta", muistutti d'Artagnan, "Mouston ei nykyään ole enää kovinkaan nuori; sitäpaitsi on hän kovasti lihonut ja kenties vieraantunut kaikesta ruumiillisesta uurastuksesta."
"Sen tiedän", vastasi Portos, "mutta minä olen niin tottunut häneen, eikä hänkään muuten suostuisi jättämään minua, – niin lujasti on hän kiintynyt minuun."
– Voi sokeata itserakkautta! – ajatteli d'Artagnan.
"Eikö sinullakin muuten", kysyi Portos, "ole palveluksessasi sama lakeija, – hyvä, rehellinen, ymmärtäväinen … mikä hänen nimensä onkaan?"
"Planchet. Niin, olen löytänyt hänet jälleen; mutta hän ei enää ole lakeija."
"Mikä hän sitten on?"
"No, kas, niillä kuudellatoistasadalla livrellä, jotka muistat hänen ansainneen La Rochellen piirityksen aikana, kun hän vei kirjeen loordi Winterille, on hän perustanut pikku myymälän Rue des Lombardsille ja on nyt sokerileipurina."
"Vai niin, vai on hän sokerileipurina Rue des Lombardsilla? Mutta miten hän siis on sinun palveluksessasi?"
"Hän on tehnyt muutamia kepposia", vastasi d'Artagnan, "ja pelkää tutkimusta."
Ja muskettisoturi kertoi ystävälleen, miten hän oli tavannut
Planchetin.
"Kas vain!" virkkoi Portos, "jos joku olisi sanonut sinulle, että Planchet vielä avustaisi Rochefortin pelastamista ja että sinä siitä hyvästä ottaisit suojellaksesi häntä…"
"Niin en olisi sitä uskonut. Mutta minkä sille voi? Ihminen muuttuu olosuhteiden mukaan."
"Totta kerrassaan", vahvisti Portos; "mutta viinipä vain ei muutu tai muuttuu vain edukseen. Maistapas tätä; se on espanjalaista laatua, jota Atos-ystävämme piti suuressa arvossa: sherryä."
Samassa saapui intendentti kyselemään isännältään huomispäivän ruokajärjestyksestä ja myöskin aiotusta metsästysretkestä.
"Kuules, Mouston", aloitti Portos, "ovatko aseeni hyvässä kunnossa?"
D'Artagnan alkoi naputella sormillaan pöytää, hämiänsä salatakseen.
"Aseenneko, monseigneur?" kummeksui Mouston; "mitkä aseet?"
"Ka, hitto, varukseni!"
"Mitkä varuksenne?"
"Sotavarukseni."
"Kyllä, monseigneur. Luulen ainakin."
"Huomenna varmistaudut siitä ja puhdistutat kaikki, jos on tarvis. Mikä on paras juoksijani?"
"Vulcanus."
"Ja sitkein?"
"Bayard."
"Mistä hevosesta sinä eniten pidät?"
"Parhaiten pidän Rustaudista, monseigneur; se on siivo elukka, ja tulen sen kanssa oivallisesti toimeen."
"Se on vankka, vai mitä?"
"Se on mecklenburgilaisrodun kanssa risteytetty normandialainen ja voisi juosta yöt päivät."
"Kaikki hyvin sitten. Anna ruokkia noita kolmea ratsua hyvin, puhdista tai puhdistuta aseeni, ja varustaudu itse pistooleilla ja kuvetapparalla."
"Lähdemme siis matkalle?" kysyi Mousqueton levottomasti.
D'Artagnan oli tähän asti naputellut epämääräisiä tahteja, mutta rummutti nyt oikeata marssia.
"Teemme parempaakin, Mouston", vastasi Portos.
"Panemmekin kai siis toimeen retkeilyn, monsieur?" änkkäsi intendentti, jonka ruusut nyt alkoivat muuttua liljoiksi.
"Me palaamme palvelukseen, Mouston!" selitti Portos, yrittäen antaa viiksilleen sitä sotilaallista kuosia, jonka ne olivat menettäneet.
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Mousquetonin valtasi vapistus, joka tutisutti hänen pöhistyneitä, mutta nyt kalvenneita poskiaan. Hän loi d'Artagnaniin silmäyksen, jonka omituista hellää nuhdetta upseeri ei voinut liikutuksetta kestää; hän horjui ja sopersi sitten tukahtuneella äänellä:
"Palvelukseen! Kuninkaalliseen armeijaan?"
"Niin ja ei. Me lähdemme jälleen retkeilemään, etsimme kaikkia mahdollisia seikkailuja, sanalla sanoen omaksumme entisen elämämme."
Viime sanat kohtasivat Mousquetonia kuin salamana. Juuri tuo kauhea entisyys teki nykyisyyden niin mieluisaksi.
"Hyvä Jumala; mitä kuulenkaan!" valitti Mousqueton luoden d'Artagnaniin vielä rukoilevamman katseen kuin äsken.
"Sitä ette voi auttaa, Mouston-poloinen", virkkoi d'Artagnan; "kohtalo…"
Vaikka d'Artagnan oli varovasti välttänyt sinuttelemasta häntä ja antanut hänen nimelleen halutun lausumistavan, pökerrytti Mousquetonia isku niin hirveänä, että hän hoippui ulos aivan järkkyneenä ja unohti sulkea oven.
"Kunnon Mouston! Hän on päästään pyörällä pelkästä ilosta", virkkoi Portos samaan tapaan kuin don Quijote olisi kehoittanut Sanchoa satuloimaan aasinsa viimeiseen taisteluun.
Yksikseen jäätyänsä alkoivat ystävykset pakista tulevaisuudesta ja rakennella tuhansia tuulentupia. Mousquetonin hyvä viini loihti d'Artagnanin näkemykseen välkkyviä dubloneja ja pistoleja kasoittain, Portoksen ihastellessa sinistä nauhaa ja herttuallista manttelia. Molemmat nukkuivatkin pöydän
