teidän tulonne; hän ei antaisi anteeksi, että minä olin päästänyt ketään edelleni."
"Se rakas ystävä!" sanoi d'Artagnan välttäen mainitsemasta Portosta hänen vanhalla tai uudella nimellään; "hän ei siis ole unohtanut minua?"
"Hänkö unohtanut!" huudahti Mousqueton. "Ei ole kulunut päivääkään meidän odottamattamme tietoa, että teidät on nimitetty marskiksi joko herra de Gassionin tai herra de Bassompierren jälkeen."
D'Artagnan antoi huulillaan väikkyä tuollaisen harvinaisen, kaihomielisen hymyn, jollaiset ilmeet olivat hänen sydämensä syvyydessä eläneet nyttemmin kaikonneiden nuoruudenunelmain jälkeen.
"Ja te, heittiöt", jatkoi Mousqueton, "jääkää tänne herra kreivi d'Artagnanin luo ja osoittakaa hänelle kaikkea mahdollista kunnioitusta, sillaikaa kun minä ilmoitan monseigneurille hänen tulonsa."
Kahden avuliaan lähimmäisen tukemana nousi Mousqueton jälleen ravakan ratsunsa selkään, samalla kun Planchet kepeäjalkaisempana kohosi auttamattomana satulaansa; edellinen ratsasti sitten ruohonurmikon yli lyhyttä laukkaa, joka antoi edullisemman todistuksen elukan selkärangasta kuin sen koivista.
"Kas, tämähän alkaa hyvin!" tuumi d'Artagnan. "Täällä ei ole mitään salaisuuksia, mitään teeskentelyä, mitään politiikkaa; nauretaan sydämellisesti, itketään ilosta, näen pelkkiä kyynärän levyisiä kasvoja. Totisesti tuntuu minusta siltä, että itse luonto juhlii täällä, että puut ovat vihreiden ja punaisten nauhojen verhoamia, eikä lehvien ja kukkasien."
"Ja minä", huomautti Planchet, "minä puolestani olen täällä tuntevinani mitä mieluisinta paistinhajua, näkevinäni pieniä keittiöpoikia asettuvan katselemaan, kun me ratsastamme ohi. Voi, monsieur, kuinka erinomainen kokki herra de Pierrefondsilla täytyykään olla, hän kun piti vankasta ja herkullisesta aterioimisesta jo silloin, kun hän nimitti itseänsä pelkäksi herra Portokseksi!"
"Maltas hiukan!" vastasi d'Artagnan; "sinä ihan säikytät minua. Jos todellisuus vastaa näköä, niin minulla ei ole mitään toivomista. Niin onnellinen mies ei toki milloinkaan päätä eritä onnestaan, ja yritykseni raukeaa hänen osaltaan niinkuin se jo Aramiin suhteen jäi tehottomaksi."
KOLMASTOISTA LUKU
Miten d'Artagnan Portoksen tavatessaan havaitsee, että rikkaus ei tuo onnea
D'Artagnan ratsasti portista ja oli nyt ihan linnan edustalla; hän laski juuri jalkansa maahan, kun portaille ilmestyi jättiläisolento. Tahdomme tehdä d'Artagnanille oikeutta sillä maininnalla, että hän ilman mitään itsekkyyttä tunsi sydämensä sykkivän ilosta, kun näki tuon kookkaan varren ja sotilaallisen ryhdin, jotka muistuttivat hänelle rehellisestä ja rakkaasta ystävästä.
Hän riensi Portoksen luo ja heittäytyi tämän syliin; koko palveluskunta oli asettunut piiriin kunnioittavan matkan päähän ja silmäili kohtausta nöyrän uteliaasti. Mousqueton ensimmäisessä rivissä pyyhki silmiään; miesparka norui loppumattomia ilonkyyneliä siitä hetkestä asti, kun hän oli tuntenut d'Artagnanin ja Planchetin.
Portos tarttui ystävänsä käsivarteen.
"No, onpa totisesti hauska tavata sinua jälleen, hyvä d'Artagnan!" rämäytti hän äänellä, joka oli muuttunut barytonista bassoksi; "et siis ole unohtanut minua?"
"Unohtanutko sinua! Voi, hyvä du Vallon, kuinka voisi unohtaa nuoruutensa iloisimpia päiviä, hartaimpia ystäviään ja niitä vaaroja, mitä on heidän kanssaan kokenut! Usko minua, – kun nyt näen sinut jälleen, ei meidän toveruudessamme ole ainoatakaan hetkeä, joka ei palaja ajatuksiini."
"Niin, niin", tuumi Portos, yrittäen antaa viiksilleen sitä keikarimaista kuosia, jonka ne olivat hänen yksinäisyydessään menettäneet, "niin, teimmehän parhaamme aikoinamme ja tuotimme kardinaali-poloiselle monia kiusoja."
Portos huokasi. D'Artagnan tarkasteli häntä.
"Joka tapauksessa", pitkitti Portos hieman raskasmielisesti, "olet tervetullut, hyvä ystävä. Saat auttaa minua entisen hilpeyteni palauttamisessa; huomenna lähdemme jänispyyntiin alangolleni, joka on hyvin riistarikas, tai kauniisiin metsiini ampumaan kauriita. Minulla on neljä vinttikoiraa, joita pidetään koko maakunnan nopsajalkaisimpina, ja kahlekunta, jolla ei ole vertaistaan kahdenkymmenen lieuen alalla."
Ja Portos huokasi jälleen.
– Kas, – ajatteli d'Artagnan, – eikö kelpo ystäväni olisikaan niin onnellinen kuin näyttää?
Sitten hän lisäsi ääneen:
"Mutta ensiksikin esittelet minut madame du Vallonille, sillä minä muistan hyvin kohteliaan kutsukirjeen, jonka hyväntahtoisesti lähetit minulle, ja sen loppuun oli hän suvainnut lisätä muutamia rivejä."
Portos huokasi nyt kolmannen kerran.
"Minä menetin madame du Vallonin kaksi vuotta sitten", vastasi hän, "ja olen vielä kovin murheissani siitä. Sentähden muutinkin Vallonin linnasta Corbeilin lähistöltä Bracieux-kartanooni, josta sitten jouduin ostamaan tämän. Madame du Vallon-parka!" jatkoi Portos omaksuen surullisen katsannon; "hänellä ei ollut kovinkaan tasainen luonne, mutta hän tottui kuitenkin lopulta elämänlaatuuni ja oppi taipumaan pikku mielitekoihini."
"Olet siis rikas ja riippumaton?" kysyi d'Artagnan.
"Kyllähän", vastasi Portos, "olen leskimies ja saan neljäkymmentä tuhatta livreä vuotuisina korkoina. Käykäämme nyt aamiaiselle, jos haluat."
"Kernaasti", vastasi d'Artagnan; "aamuilma on antanut minulle riuskean ruokahalun."
"Niin", vahvisti Portos, "ilmani on oivallinen."
He astuivat linnaan; kaikki oli kullattua lattiasta kattoon, katon rajan liisteet hohtivat kullalta, otsikkokoristeet ja nojatuolit samaten.
Pöytä oli katettu valmiiksi.
"Tässä näet arkiruokaani", virkkoi Portos.
"Hitto", vastasi d'Artagnan, "minä onnittelen sinua; itse kuninkaallakaan ei ole tällaista pöytää."
"Olen tosiaan kuullut sanottavan", mukasi Portos, "että herra de Mazarin pitää häntä hyvin laihassa ruuassa. Maistapas tätä kyljystä, veli d'Artagnan; se on omista lampaistani."
"Sinulla on mureita lampaita", kiitti d'Artagnan, "kyllä sinun kelpaa."
"Niin, ne käyttävät laitumenaan niittymaitani, jotka ovat kerrassaan oivallisia."
"Annas hiukan lisää."
"Ei, ota mieluummin tätä jänistä, jonka eilen ammuin eräästä kaniinitarhastani."
"Onpa sillä hieno maku!" huudahti d'Artagnan. "Ruokit siis jäniksiäsi silkalla ajuruoholla?"
"Ja mitä sanot viinistäni?" kysyi Portos; "se menettelee, vai mitä?"
"Verratonta."
"Mutta kuitenkin paikan omaa satoa."
"Mitä sanotkaan?"
"Niin, pieneltä rinteeltä tuon vuoren eteläsivulta; se tuottaa minulle kaksikymmentä aamia."
"Sinullahan on sitten kokonainen viinimäki!"
Portos
