parempi!"
"Meidän on siis lähdettävä sotaan?"
"Niin, ei muukaan auta!"
"Ketä vastaan?"
"Oletko tarkannut politiikkaa, hyvä ystävä?"
"Minäkö? En ollenkaan."
"Oletko Mazarinin vai ruhtinaitten puolella?"
"Minäkö? En kenenkään."
"Toisin sanoen olet meidän miehiämme. Hyvä juttu, Portos-veikkonen, – sellaisesta asemasta pääsee parhaiten luomaan onnensa. No niin, hyvä ystävä, sanonpa siis sinulle, että tulen kardinaalin asialla."
Näillä sanoilla oli Portokseen sama teho kuin olisi hän vielä elänyt 1640-luvulla ja kuin olisi ollut kysymys todellisesta kardinaalista.
"Vai niin", kummeksui hän, "mitä voi hänen ylhäisyytensä tahtoa minusta?"
"Hänen ylhäisyytensä tahtoo sinua palvelukseensa."
"Kuka sitten on puhunut hänelle minusta?"
"Rochefort. Muistatko häntä?"
"Hiisi vieköön, muistanhan toki. Hänhän aikoinaan tuotti meille niin paljon kiusaa ja toimitti meidät kiertelemään pitkin maata; hänellehän eri kertoina annoit kolme miekanpistoa, jotka hän hyvin ansaitsikin."
"Mutta tietänethän, että hänestä on sittemmin tullut ystävämme?" sanoi d'Artagnan.
"Ei, sitä en tiennyt. Vai niin, hän ei siis enää kanna mitään kaunaa?"
"Sinä erehdyt, ystäväiseni; minä se en kanna mitään kaunaa."
Portos ei oikein älynnyt, mitä toinen tarkoitti; mutta lukija muistanee, että älyäminen ei ollut hänen vahvimpana puolenaan.
"Sanot siis", pitkitti Portos, "että kreivi de Rochefort on puhunut kardinaalille minusta?"
"Niin, ja kuningatar myös."
"Mitä! Kuningatarko?"
"Herättääkseen meissä luottamusta on kuningatar myös jättänyt hänelle tuon tutun timantin, jonka möin herra Desessartsille, kuten tiedät; jollakin tavoin oli se jälleen joutunut hänen haltuunsa."
"Mutta minusta tuntuu", huomautti Portoksen terve, yksinkertainen järki, "että hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi luovuttanut sen sinulle."
"Niin minustakin", myönsi d'Artagnan, "mutta minkäpä sille voi: kuninkailla ja kuningattarilla on toisinaan ihmeellisiä oikkuja. Lopultakin ollaan heihin kiintyneitä siitä syystä, että heillä on rikkautta ja valtaa, että he jakelevat rahoja ja arvonimiä."
"Niin, heihin ollaan kiintyneitä", kertasi Portos. "Sinä olet siis tällähaavaa kiintynyt…?"
"Kuninkaaseen, kuningattareen ja kardinaaliin; ja minä olen myös mennyt takuuseen sinun kiintymyksestäsi."
"Ja sanot määränneesi erityisiä ehtoja minun suhteeni?"
"Niin, suurenmoisia ehtoja, suurenmoisia! Mutta sanopas: sinullahan on rahoja, eikö niin? Neljänkymmenentuhannen livren vuosikorot mainitsit?"
Portos alkoi käydä epäluuloiseksi.
"Voi, hyvä ystävä", hän vastasi, "rahoja ei ole koskaan liikaa. Madame du Vallonin perintöasiat ovat kovin sekavia; minä en ole juuri liikeasioihin perehtynyt, minä, ja sentähden elelenkin tavallaan päivästä päivään."
– Hän pelkää minun tulleen tänne lainaamaan häneltä rahoja – ajatteli d'Artagnan.
"Kas, veikkonen", virkkoi hän ääneen, "sen parempi, jos olet pulassa!"
"Sen parempiko?" kertasi Portos.
"Niin, sillä hänen ylhäisyytensä antaa kaikkea, mitä halutaan, – maata, rahoja ja arvonimiä."
"Haa!" äännähti Portos viimeiseen sanaan, ja levitti silmänsä suuriksi.
"Entisen kardinaalin aikana", puheli d'Artagnan, "emme osanneet käyttää hyväksemme onnea; tilaisuutta ei kuitenkaan puuttunut siihen. En sano tätä sinun suhteesi, jolla on neljänkymmenentuhannen livren suuruiset vuosikorkosi ja joka minusta näytät maailman onnellisimmalta ihmiseltä."
Portos huokasi.
"Kuitenkin", jatkoi d'Artagnan, "neljänkymmenentuhannen livren koroistasi huolimatta tai kenties juuri niiden tähden tuntuu minusta siltä, että vapaaherrallinen kruunu koristaisi vaunujasi, – vai mitä?"
"Varsin totta", myönsi Portos.
"No niin, hyvä ystävä, ansaitse se; sinulla on se miekkasi kärjessä. Me emme joudu toistemme tielle. Sinun päämääränäsi on arvonimi, minun taasen raha. Haluaisin ansaita niin paljon, että voisin rakennuttaa uudestaan Artagnanin, jonka ristiretkien köyhdyttämät esi-isäni ovat siitä asti jättäneet rapistumaan, ja ostaa itselleni kolmisenkymmentä auranalaa maata ympäriltä. Siinä kaikki mitä toivon; silloin muutan sinne ja kuolen rauhassa."
"Ja minä", sanoi Portos, "minä tahdon yletä parooniksi."
"Se sinusta tulee."
"Mutta etkö ole ajatellut myöskin toisia ystäviämme?" kysyi Portos.
"Kyllä, olen jo tavannut Aramiin."
"No, mitä hän haluaa? Kenties piispaksi?"
"Aramis", vastasi d'Artagnan, joka ei tahtonut laimentaa Portoksen ihastusta, "Aramis – ajatteles, veikkonen! – on heittäytynyt munkiksi ja jesuiitaksi. Hän elelee kuin karhu, kieltäytyen kaikesta ja ajatellen vain sielunsa autuutta. Tarjoukseni kilpistyivät hänestä."
"Sepä vahinko", pahoitteli Portos; "hänellä oli terävä järki. Entä
Atos?"
"Häntä en ole vielä puhutellut, mutta lähdenkin hänen luokseen täältä.
Tiedätkö, missä voin hänet tavata?"
"Kyllä, pienellä maatilalla, jonka hän on perinyt Bloisin läheltä, en tiedä miltä sukulaiselta."
"Ja talon nimi on?"
"Bragelonne. Ymmärrätkö sinä, hyvä ystävä, mitä Atos – hän, joka on yhtä korkeata syntyperää kuin keisari ja joka on perinyt kreivin arvonimellä siunatun kartanon, – ymmärrätkö sinä, mitä hän tekee kaikilla noilla kreiviyksillä? Kreivi de la Fère, kreivi de Bragelonne!"
"Kun ei hänellä ole lapsiakaan", ihmetteli d'Artagnan.
"Hm", tuumi Portos, "olen kuullut kerrottavan, että hän on ottanut kasvattipojakseen nuorukaisen, joka on hänen näköisensä."
"Atosko, meidän Atoksemme, yhtä siveellinen kuin Scipio? Oletko tavannut häntä?"
"En."
"No niin, minä vien hänelle huomenna terveisesi. Meidän kesken puhuen pelkään, että hänen
