maalla elänyt, ennenkin maata kuokkinut. Maalle halajan, sinne yhä ikävöin, ja teidän parissanne tulisin vaikka minne… Mitä sinä sanot, Tuomo?
Tuomo. Mitäpä minä sanoisin? Onhan minulla sama ihanne kuin teillä, totuuden puolesta minäkin tahdon elää. Mutta sanoppa, Eero, kuinka olet ajatellut, että tämä toimeen pantaisiin, kuinka ja koska? Eihän meillä vielä mökkiä ole…
Aarno. Totta on, ei meillä mitään ole…
Eero. Ei ole, mutta on hankittava.
Tuomo. Millä? Ei meillä rahojakaan ole.
Eero. Rahatkin on hankittava.
Aarno. Ei niistä hätää, saanhan minä vähän perintöä piakkoin ulos.
Tuomo. Totta, totta, sitä odotamme.
Eero. Emmehän me voi mitään odottaa, tällä hetkellähän Harryn on muuttaminen. Älkäämme asiaa siltä kannalta ajatelkokaan! Ei meidän elämämme saa olla rahoista riippuvainen. Mitä siitä, vaikkei meillä penniäkään olisi – muutamme nyt heti jonnekkin maalle, menemme johonkuhun taloon asumaan, kyllähän ne halvalla meille ruuan antaa ja vuoteen, opetamme paikkakunnan lapsia lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan, tottahan sillä leivän ansaitsemme, ja sitäpaitsi, pojat, teemmehän muullakin tavalla työtä, luemme ja kirjotamme. Minä tunnen päältäni, että tulen kirjottamaan jotakin, ja sitten aion tutkia uutta testamenttia oikein juurta jaksain.
Aarno. Niin, miksei tuo kävisi päinsä? Voimmehan olla apuna talon askareissakin, ottaa kesällä ulkotöihin osaa ja talvisin kirvestä käyttää ja veistä viuhkauttaa.
Tuomo. Niin niin, ehkäpä tuota toimeenkin tultaisiin. Mutta kuulkaa, pojat, olisinko minä pelkuri, jollen sittenkään seuraisi?
Hetken äänettömyyttä.
Eero. Miksi et seuraisi?
Aarno. Etkö seuraisi kanssamme? Mikä sinun nyt on, Tuomo?
Tuomo. Ajattelen äitiäni. Hän ei semmoista tekoa käsittäisi… Te tiedätte, hän makaa sairaana, ja kukatiesi hän surusta kuolisi.
Aarno katsoi kysyvästi Eeroon.
– Onko äitisi sairas? En sitä tiennyt, sanoi tämä ja vaipui ajatuksiin.
Tuomo. Eikö mielestänne olisi kovaa näin ollen katkeroittaa äidin mieltä?
Aarno. Kovaa olisi… Mitäpä nyt on tekeminen?
Eero (toipuen ajatuksistaan). Vai on äitisi sairas, ja sinun mielestäsi olisi sydämetöntä hänet jättää… Mutta voi asiaa katsoa aivan toiseltakin kannalta ja kysyä: saako ihminen olla mistään riippuvainen, kun hänen pitää tekemän se mikä on oikein? Onko se sinun syysi, että äitisi on sairas juuri tällä hetkellä? Pitääkö sinun ihmisen takia luopua totuuden palveluksesta? Minun enoni ja tätini eivät ole sairaita, mutta kyllä varmaan he hämmästyvät, jopa pahastuvatkin, kun heille aikeeni ilmotan. Mutta voinko minä sitä lukuun ottaa? Vanhempien ja holhoojien oma syyhän se on, että ovat niin kuuroja totuuden äänelle, etteivät sitä kuule, kun se puhuu heidän lastensa suun kautta. Maailma se on paha, se se on kova, sydämetön ja sokea, mutta pitääkö meidän sen alle alistua? Minä en sitä tee, mutta en tahdo sinua mihinkään yllyttää, Tuomo…
Tuomo. Et, et, kyllä sen tiedän… Älkää nyt olko pahoillanne minulle, pojat…
Eero. Kuinka sitä olisimme, Tuomo?.. Mutta tuntuu minusta sittenkin, jos oikein sydämeni ajatuksen teille lausun, että väärin Tuomo tekisi, jos hän äitinsä takia jäisi tulematta. Miksi hän niin tekisi? Rakkaudesta – ja keneen? Äitiinsä. Onhan se hyvä. Mutta miksikä hän taas seuraisi meitä? Rakkaudesta – ja keneen? Totuuteen, ihanteeseen, Jumalaan, s.o. kaikkiin ihmisiin. Eikö edellinen hyvä häivy mitättömäksi tämän rinnalla? Eikö rakkaus kaikkiin ole suurempi kuin rakkaus yhteen? Ja muistakaamme: sillä yhdellä on toisia, jotka häntä rakastavat, mutta suuressa maailmassa on niin monta, niin monta, joita ei kukaan rakasta!.. Vieläkin: sitä yhtä totellen palvelemme sen itsekkyyttä, mutta totuutta totellen emme palvele kenenkään itsekkyyttä, vaan sitä, joka on kaikille hyvä… Ettekö ymmärrä ajatustani?
Aarno. Kyllä, kyllä.
Tuomo (taistellen itsensä kanssa). Ymmärrän, ja oikein puhunetkin…
Annappas kun mietin asiaa.
Eero (hymyillen). Ja Tuomo, rakastathan meitäkin? Tuomo (kyynelsilmin). Niin, niin, sen teen… rakastan teitä… ja rakastan äitiäni.
Eero huomasi Tuomon liikutuksen. – Tuomo, Tuomo, älä luule, että minulla on kova sydän, hän pyysi, nousi ja levitti sylinsä, johon Tuomo heittäytyi. – Olemmehan heikkoja ihmisiä ja tämä elämä on niin raskas… Oi että meitä edes on neljä ystävää! Kuinka muuten jaksaisimmekaan…
Tuomo (irtautuen Eeron sylistä ja pyyhkäisten kyyneliään). Luulenpa melkein, että siitä ystävyydestä voisimme elääkin.
Viereisestä huoneesta kuului astuntaa ja keskustelua. Joku lähestyi kamarinovea, ja Aarno hyppäsi ovelle vierasta vastaan ottamaan.
Aarno. Ehkä se on Harry, joka tulee. Kauvanpa hän on viipynytkin.
Hän avasi oven ja vaihtoi pari sanaa jonkun kanssa; sitten palasi
Eeron ja Tuomon luo, kirje kädessä.
– Kirje sinulle, Tuomo.
– Kirje! Tuomo otti sen Aarnon kädestä.
– Sisareni käsiala!
Hän aukaisi ja luki.
– Eero, Aarno! hän virkkoi kalveten, – minun täytyy kiiruhtaa kotiin – sisareni kirjottaa, että äiti on äkkiä tullut perin huonoksi.
Eero ja Aarno (hämmästyen). Mitä sanot!
Tuomo (hilliten kovaa liikutustaan). Missä on myssyni ja päällystakkini?
Aarno (huolestuneen näköisenä). Tässä, Tuomo.
Tuomo (yhä liikutustaan hilliten). Kiitos… Hyvästi, pojat.
Aarno. Emmekö lähde saattamaan?
Tuomo. Älkää, älkää, Harryhän tänne tulee.
Aarno. Niin, mutta minä lähden… Odotathan sinä täällä Harryä, Eero?
Eero. Odotan. Mene sinä vain saattamaan Tuomoa. (Puristaen Tuomon kättä.) Ole rohkea, ystäväni. Yksi on korkein kaikista!.. Näkemiin.
Tuomo poistui, kalpeana vielä, ja Aarno, joka sillä välin oli heittänyt päällystakin ylleen, seurasi häntä; Eero jäi yksin huoneeseen. "Jos hänen äitinsä kuolisi", hän ajatteli. "Ett'ei Tuomo nyt vaan luullut, että minä mihinkään tahdoin häntä kehottaa! Eihän se tarkotukseni ollut, jos kuinkakin mielelläni soisin, että Tuomo totuuden näkisi silmästä silmään… Oi teitä, ystäviäni, jos ette minua ymmärtäisikään?"
Ovi äkkiä reväistiin auki ja Harry ilmestyi kynnykselle lakkipäissä ja takki yllä.
Harry. Hyvää iltaa, pojat!
Eero.
