takaisin tulekkaan?
Eero. Aarno kohta tulee. Lähti vain Tuomoa saattamaan. Tuomo sai kutsun kotia, äitinsä on sairas… Etkö heitä takkia päältäsi, Harry?
Harry. No jos heitänkin. Ei olisi aikaa kauvan viipyä…
Eero. Kuinka niin? Onko sinun minne mentävä?
Harry. Kotiin vain… (Reippaasti). Kuulehan, Eero, minua eivät koulusta erotakkaan!
Eero (hämmästyen). No?
Harry. Eikä kotoakaan karkoteta.
Eero. No, mitä nyt on tapahtunut?
Harry. Ei muuta kuin että isä kävi koulun johtajan puheilla, ja hän ilmotti, ett'ei minun erostani mitään tule; mutta vaikka olisi tullutkin ero, ei minun kumminkaan olisi tarvinnut kotoa muuttaa, sillä ei isä pois olisi ajanut – sen nyt tiedän. Oli miten oli, pääasia on se, että nyt on kaikki toisin, nyt saan esteettä tulla ylioppilaaksi.
Eero (hiljaa ja masentuneesti). Ja siitä sinä noin iloitset!
Harry. Kuinka muuten? Et arvaa, kuinka isän ja äidin suru painoi mieltäni… Eikö uutinen sinulle ole tervetullut?
Eero. Minulle?.. Suo anteeksi, Harry, tämä tuli niin äkkiä, niin äkkiä.
Harry. Etkö iloitse kanssani?
– Iloitse? Hän astui Harryn luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
– Kuule, Harry, katso minua silmiin.
Harry (vähän hämillään). Mitä tahdot?
Eero. Etkö sinä silloin ollut iloinen, kun kuulit, että minä seuraisin sinua maanpakolaisuuteesi? Niin ainakin sanoit, Harry.
Harry (hämillään). Olinhan… Olin kyllä… Mutta katso…
Eero. Mutta katso, nyt sinä minut jätät.
Harry. Mitä? Vieläkö sinä aiot?
Eero. Ja vieläkö sinä kysyt? Harry, lapsihan sinä olet… En sinua nyt tunnekkaan, entinen reipas Harryni!
Harry katsoi häneen ällistyneenä.
Eero hellitti kätensä ja palasi paikoilleen. – Vai semmoinen se oli, se juttu, hän sanoi huoaten.
Seurasi hetken äänettömyys. Eero istui katse maahan painettuna.
Harry. Eero!
Eero ei vastannut.
Harry. Eero! Olenko minä siis mielestäsi menetellyt väärin? (Puoleksi itsekseen.) Sitä vähän pelkäsinkin sinun puoleltasi…
Eero ei vastannut.
Samassa saapui Aarno.
Aarno. Kas, johan Harry on tullutkin.
Eero (nousten ja poistaen äkkiä raskasmielisyytensä). Entäs Tuomo?
Aarno. Tuomoa saatoin kotiin. Oli poika kalpea. Ei paljon puhuttu tiellä.
Harry. Mikä Tuomon oikeastaan oli?
Eero. Johan sanoin: äitinsä on kovin sairas.
Aarno. Entä sinä, Harry? Te näytitte vähän juhlallisilta. Niin, niin, tietäähän sen… Sepä juttu olikin, se sinun ainekirjotuksesi, Harry.
Eero (kuivasti). Kaikki on nyt parhain päin kääntynyt.
Aarno. Mitä sillä tarkotat?
Eero. Harryn ei tarvitse erota koulusta eikä muuttaa kotoa pois.
Aarno. Etkö siis meihin yhdykkään, Harry?
Harry. Lähdetkö sinäkin, Aarno? Ehkä Tuomokin?
Aarno. Tietysti minä ja luultavasti Tuomokin, vaikka poika vähän epäröi, kun äitinsä on kovin sairas.
Harry. Liittyisinhän minäkin teidän pariinne… Älä luule, Eero, että niin erityisesti iloitsen siitä, ett'ei minun tarvitse kotoa muuttaa; en iloitse – ja kuitenkin samalla olen onnellinen siitä, että kaikki on hyvä isän ja äidin kanssa… Enhän muuta voinut tehdä. Ajatelkaa, kun tulen kotia, on äiti minua vastassa ja ottaa puheilleen; hän on aivan tyyni ja rauhallinen eikä sanallakaan viittaa äskeiseen kahakkaamme; mutta hän kysyy minulta, mitä nyt tahtoisin tehdä, tahdonko lukea privatistina ylioppilaaksi. Minä vähän ällistyn, mutta vastaan hänelle, että olen aikonut muuttaa kotoa pois.
"Rakas Harryni", sanoi äiti tähän, "voitko hetkeksikään uskoa, että me, sinun vanhempasi, ajaisimme sinut kotoa pois? Onhan tämä sinunkin kotisi, poikani. Miksi etsit maailmalta toista tyyssijaa, kun sinulla yksi jo on? Isäsi juuri pyysi minua kysymään sinulta, etkö tahtoisi yksityisesti lukea ylioppilaaksi." – "Missä isä nyt on?" kysyin. – "Hän on lähtenyt koulun johtajan puheille tiedustelemaan asian oikeaa laitaa. Olethan sinä rehellinen, Harry, ja isäsi ja minä, jotka sinua tunnemme, ymmärrämme hyvin, ettet ole mitään pahaa tarkottanut. Ehkä sentään kaikki vielä hyväksi kääntyy."… Mitä minä tähän osasin sanoa? Häpesin vähän, etten ollut oikein luottanut vanhempieni rakkauteen. Samassa tuli isä kotiin hyvin tyytyväisellä ja onnellisella katsannolla. Hän syleili ja suuteli äitiä, suuteli minuakin otsalle, eikä puhunut alussa mitään. Harvoin olen häntä niin lempeänä ja iloisena nähnyt, vaikka hän on sangen tunteellinen mies. Vasta kun äiti riemastuen kysyi, kuinka asian laita oli, sai hän sanotuksi: "Kaikki on hyvin. Johtaja sanoi, että opettajakunta tarkemmin harkittuaan ja Harryn kirjotuksen luettuaan ei suinkaan katso tarpeelliseksi erottaa Harryä koulusta, vaikka tulee antamaan varotuksen… Kirjoituksessasi ei kuulu olevan muuta kuin yksi lause – alkulause – loukkaavaa laatua; muu on kirjotettu sillä lailla, että sen huomaa vilpittömäksi mielipiteeksesi, jos kohta poikkeaa tavallisesta uskosta, jopa kristinuskoa vastustaakin"… Johtaja näkyi muuten isän mielestä olevan sangen herttainen ja valistunut mies, oli kiittänyt minua lahjakkaaksi pojaksi, vaikka ylpeäksi ja kiivaaksi. Mitä pastoriin tulee, ei hän opettajakunnan puolesta ollut käynyt meillä, vaan omilla hoteillaan… No, ihmetteletkö suuresti, Eero, että hieman ilostuin? Isä ja äiti olivat niin ystävälliset ja palvelevaiset. Mitä sinä sanot, Aarno?
Aarno. Minä sanon, että mikä peijakas oli koulun johtajaan ja koko opettajakuntaan mennyt, koska se noin oli mielensä muuttanut. Eivätkö ne jo olleet päättäneet erottaa sinua koulusta?
Harry. Niinhän se opettaja sanoi… jos lie valehdellut, pelottaakseen minua.
Aarno. Turhaa hälinää sitten kaikki.
Hän istuutui, ja taas olivat pojat vaiti.
Harry. Sinä et sano mitään, Eero… Kuinka minun olisi pitänyt menetellä?
Eero. Olet siis luvannut vanhemmillesi olla tästälähtien rähisemättä ja kiltisti lukea ylioppilaaksi?
Harry. Ei meillä ollut semmoisesta puhettakaan… Tietysti ylioppilaaksi luen… Mutta ettepä te juuri iloisilta näytä, ja minä, joka tällä uutisella riensin luoksenne juoksujalassa!
Eero (äkkiä päästäen tunteensa valloilleen). Oi Harry, kuinka saattaisin iloita, kun olen ystävän kadottanut.
Hän
