itselleen.
– Ettekö ole näyttänyt tätä kirjettä kenellekään? kysyi Villefort lukien sitä ja kalveten yhä enemmän.
– En kenellekään, kautta kunniani.
– Ei kukaan tietänyt, että toitte kirjeen Elban saarelta ja että se oli osoitettu herra Noirtier'lle?
– Ei kukaan muu kuin se, joka sen minulle antoi.
– Se on liikaa, sekin on jo liikaa! mutisi Villefort.
Villefort'in otsa synkistyi sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän tuli kirjeen loppua. Hänen verettömät huulensa, vapisevat kätensä, hänen palavat silmänsä herättivät Dantèsissa pahoja aavistuksia.
Luettuaan kirjeen Villefort painoi päänsä käsiinsä ja oli hetkisen aivan murtunut.
– Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi Dantès arasti.
Villefort ei vastannut. Mutta vähän ajan kuluttua hän nosti kalpeat ja tuskan vääntämät kasvonsa ylös ja luki kirjeen uudelleen.
– Ja sanoittehan, ettette tunne tämän kirjeen sisällystä? kysyi Villefort.
– Kautta kunniani, sanon kerta vielä, etten sitä tunne, vastasi Dantès. – Mutta mikä teidän on, hyvä Jumala, voitteko pahoin?
Tahdotteko, että soitan kelloa, että kutsun tänne jonkun?
– Ei, sanoi Villefort nousten nopeasti, – älkää liikkuko paikaltanne, älkää sanoko sanaakaan. Minä täällä annan määräyksiä ettekä te.
– Kysyin vain auttaakseni teitä, sanoi Dantès loukkaantuneena.
– En tarvitse mitään, päätäni hiukan huimasi, siinä kaikki. Pitäkää huolta itsestänne älkääkä minusta ja vastatkaa.
Dantès odotti kyselyä, jonka hän arveli tämän lauseen jälkeen seuraavan. Villefort vaipui tuolille, vei kätensä hikiselle otsalleen ja alkoi kolmannen kerran lukea kirjettä.
– Jos hän tietää tämän kirjeen sisällyksen, ajatteli hän, – ja jos hän joskus saa tietää, että Noirtier on Villefort'in isä, niin olen hukassa, hukassa ainiaaksi!
Aika ajoin hän katsoi Edmondiin, aivan kuin hänen katseensa olisi tahtonut murtaa sen näkymättömän esteen, joka sulkee sydämeen ne salaisuudet, jotka suu säilyttää.
– Älkäämme epäilkökään enää! huudahti hän äkkiä.
– Mutta taivaan nimessä, huudahti onneton nuori mies, – jos minua epäilette, niin kuulustelkaa, olen valmis vastaamaan.
Villefort hillitsi vaivoin itsensä ja lausui äänellä, jonka koetti tehdä niin tyyneksi kuin mahdollista:
– Mitä raskauttavimpia seikkoja on tullut kuulustelussamme ilmi; en siis voikaan päästää teitä vapaaksi, niin kuin alussa toivoin. Minun täytyy ensin keskustella tutkintotuomarin kanssa. Mutta näettehän, millä tavoin olen teitä kohdellut.
– Näen kyllä, huudahti Dantès, – ja minä kiitän teitä, sillä olette ollut minulle pikemmin ystävä kuin tuomari.
– No niin, pidätän siis teidät vielä jonkin aikaa vankilassa, niin vähän aikaa kuin suinkin on mahdollista. Raskauttavin syytös teitä vastaan on tämä kirje, ja näettehän, miten sen suhteen menettelen…
Villefort lähestyi uunia, heitti kirjeen tuleen ja seisoi uunin vieressä siksi, kunnes paperi oli palanut tuhaksi.
– Oh, hyvä herra, sanoi Dantès, – olette enemmän kuin oikeus itse, olette hyvyys!
– Mutta kuulkaa minua, jatkoi Villefort, – tällaisen teon jälkeen kai ymmärrätte, että voitte luottaa minuun?
– Kyllä, käskekää, ja minä tottelen.
– Ei, sanoi Villefort lähestyen nuorta miestä, – ei minulla ole teille määräyksiä annettavana, vaan neuvoja.
– Sanokaa ne, ja minä mukaudun niihin aivan kuin määräyksiin.
– Pidätän teitä tähän iltaan asti täällä oikeuspalatsissa. Ehkä tulee joku toinen kuin minä kuulustelemaan teitä. Sanokaa silloin kaikki, mitä olette minulle sanonut, mutta älkää sanaakaan tuosta kirjeestä.
– Sen lupaan.
Villefort näytti kärsivän ja syytetty lohduttavan häntä.
– Ymmärrättehän, sanoi hän luoden katseen tuhkaan, joka vielä säilytti paperin muodon ja liiteli liekin yläpuolella. – Nyt tuo kirje on hävitetty, vain te ja minä yksin tiedämme siitä. Sitä ei enää teille näytetä. Kieltäkää se siis, jos siitä teille puhutaan, kieltäkää rohkeasti, ja te olette pelastettu.
– Minä kiellän, olkaa rauhassa, sanoi Dantès.
– Hyvä, hyvä, sanoi Villefort tarttuen kellon nuoraan.
Sitten hän pysähtyi, ennen kuin soitti.
– Oliko se ainoa kirje, mikä teillä oli? kysyi hän.
– Oli, ainoa.
– Vannokaa se.
Dantès ojensi kätensä.
– Vannon, sanoi hän.
Villefort soitti.
Poliisikomissaari astui sisään.
Villefort lähestyi poliisikomissaaria ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Komissaari vastasi nyökkäämällä.
– Seuratkaa tätä herraa, sanoi Villefort Dantèsille.
Dantès kumarsi, loi viimeisen kiitollisen katseen Villefort'iin ja poistui.
Tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun Villefort'in voimat pettivät ja hän vaipui melkein pyörtyneenä tuoliin.
– Oi, hyvä Jumala, kuinka vähästä elämä ja onni riippuu… huokasi hän. – Jos kuninkaallinen prokuraattori olisi ollut Marseillessa, jos tutkintotuomari olisi kutsuttu minun sijastani, niin olisin ollut hukassa, ja tuo kirje, tuo kirottu kirje olisi syössyt minut turmioon. Oi isäni, oletteko aina onneni esteenä tässä maailmassa, ja täytyykö minun ikuisesti taistella teidän menneisyyttänne vastaan!
Sitten äkkiä odottamaton valo näytti kirkastavan hänen kasvonsa. Hymy levisi hänen vielä vääntyneille huulilleen, harhailevien silmien katse terästyi.
– Niin juuri, sanoi hän. – Tuo kirje, joka olisi syössyt minut turmioon, luokin ehkä onneni. Nyt, Villefort, toimeen!
Ja tarkastettuaan, ettei syytetty enää ollut esihuoneessa, prokuraattorin sijainen vuorostaan poistui ja läksi morsiamensa kotia kohden.
8. Ifin linna
Astuessaan esihuoneen halki viittasi poliisikomissaari kahdelle santarmille, jotka asettuivat
