sanoi Villefort, – ja olen juuri menossa häntä kuulustelemaan.
– Hyvä herra, sanoi Morrel innoissaan puolustamaan suosimaansa miestä, te ette tunne syytettyä, mutta minä tunnen hänet. Hän on kunnollinen ja hiljainen mies, uskallan sanoa, mies, joka parhaiten tuntee toimensa koko kauppalaivastossa. Herra Villefort, suljen hänet kaikesta sydämestäni suosioonne.
Villefort kuului, niin kuin on huomattu, kaupungin ylhäisöön ja Morrel alhaisoon. Edellinen oli jyrkkä kuningasmielinen ja jälkimmäistä epäiltiin salaiseksi bonapartistiksi. Villefort katsoi ylenkatseellisesti Morreliin ja vastasi halveksivasti:
– Tiedättehän, että yksityiselämässään voi olla lempeä, kauppasuhteissaan rehellinen, viisas omalla alallaan, mutta se ei estä toimimasta rikollisesti valtiollisissa asioissa. Tiedättehän sen?
Ja virkamies pani erikoisen painon näille viimeisille sanoille, ikään kuin tahtoen sillä viitata laivanvarustajaan. Uskalsiko tämä tulla puhumaan toisen puolesta, vaikka itse oli suopeuden tarpeessa?
Morrel punastui, sillä hän ei tuntenut sydäntään aivan puhtaaksi valtiollisissa asioissa. Ja muistellessaan, mitä Dantès oli hänelle kertonut, kuinka hän oli tavannut marsalkan ja mitä keisari oli hänelle sanonut, hän tunsi joutuvansa hämilleen. Hän jatkoi kuitenkin äänellä, jossa kuvastui sydämellinen osanotto:
– Minä rukoilen teitä, olkaa oikeudenmukainen, niin kuin teidän tulee olla, hyvä, niin kuin olette aina, ja antakaa meille takaisin tuo Dantès-parka.
Tuo "antakaa meille" kaikui kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen korvissa vallankumoukselliselta.
– Kas, kas, ajatteli hän, – antakaa meille … kuuluisikohan tuo Dantès johonkin salaiseen karbonaariliittoon, koska hänen suosijansa käyttää huomaamattaan hänestä puhuttaessa monikkomuotoa? Muistaakseni komissaari sanoi hänen tulleen vangituksi ravintolassa, keskellä suurta seuraa. Sehän on voinut olla kokous.
Sitten hän lausui ääneen:
– Voitte olla aivan rauhassa, ettekä suotta ole vedonnut oikeudentuntooni, jos syytetty on viaton. Mutta jos hän sitä vastoin on syyllinen, niin elämmehän vaikeata aikaa, ja armahtaminen olisi vaarallinen esimerkki. Minun on pakko tehdä velvollisuuteni.
Näin puhuessaan hän oli saapunut talonsa kohdalle, joka oli aivan oikeuspalatsin vieressä; ja hän meni sisään hyvästeltyään jääkylmästi laivanvarustajan, joka jäi aivan kuin jähmettyneenä seisomaan siihen, mihin Villefort oli hänet jättänyt.
Esihuone oli täynnä santarmeja ja poliiseja. Heidän keskellään, vihamielisten ja säkenöivien silmien ympäröimänä, seisoi vanki aivan rauhallisena ja tyynenä.
Villefort astui esihuoneen halki, vilkaisi Dantèsiin ja otettuaan paperikäärön, jonka eräs virkamies hänelle ojensi, meni huoneeseensa sanoen:
– Tuokaa vanki sisään!
Niin nopea kuin olikin Villefort'in katse, hän ennätti saada käsityksen vangista. Hän oli huomannut älyä tuossa leveässä ja avoimessa otsassa, rohkeutta terävässä katseessa ja suoruutta täyteläisissä huulissa, joiden välistä näkyi lumivalkoinen hammasrivi.
Ensimmäinen vaikutelma oli Dantèsille edullinen. Mutta Villefort oli kuullut lausuttavan syvänä viisautena, että ihmisen tulee epäillä ensimmäistä vaikutelmaansa, varsinkin jos se oli hyvä.
Hän tukahdutti siis sydämeensä tulvehtineet hyvät ajatukset, jotka pyrkivät vaikuttamaan hänen mielipiteisiinsä, asettui peilin eteen, otti juhlallisen muodon ja istuutui synkkänä ja uhkaavana pöytänsä taakse.
Vähän sen jälkeen Dantès astui sisään.
Nuori mies oli kalpea mutta rauhallinen ja hymyili. Hän tervehti tyynen kohteliaasti tuomariaan ja etsi sitten silmillään tuolia, aivan kuin olisi herra Morrelin vastaanottohuoneessa.
Vasta silloin hän kohtasi Villefort'in katseen. Se oli tuomarin katse, sen piti salata ajatukset, se oli kuin kiiltävää lasia. Tästä katseesta Dantès huomasi seisovansa oikeuden uhkaavan kummituksen edessä.
– Kuka olette ja mikä on nimenne? kysyi Villefort selaillen poliisin hänelle jättämiä tiedonantoja, jotka hän tullessaan oli saanut ja jotka tunnin kuluessa olivat kasvaneet laajoiksi, sillä turmeltunut vakoilu takertuu nopeasti onnettomaan, jota sanotaan syytetyksi.
– Nimeni on Edmond Dantès, vastasi nuori mies tyynellä ja sointuvalla äänellä. – Olen perämies Pharaon-laivassa, jonka omistaa toiminimi Morrel ja poika.
– Ikänne? jatkoi Villefort.
– Yhdeksäntoista, vastasi Dantès.
– Mitä teitte sinä hetkenä, jona teidät vangittiin?
– Olin viettämässä omia kihlajaisiani, sanoi Dantès hiukan vapisevalla äänellä. Villefort'in kolkon muodon rinnalla muistuivat Mercedeksen säteilevät kasvot hänen mieleensä entistä kirkkaampina.
– Olitte viettämässä omia kihlajaisianne? sanoi Villefort vavahtaen vastoin tahtoaan.
– Niin, olen menossa naimisiin naisen kanssa, jota olen rakastanut kolme vuotta.
Niin tunnoton kuin Villefort tavallisesti olikin, niin tämä yhteensattuma ja keskeltä onneaan riistetyn Dantèsin väräjävä ääni herätti hänessä myötätuntoa. Hänkin oli menossa naimisiin, hänkin oli onnellinen, ja hänen onneaan häirittiin, jotta hän hävittäisi ilon mieheltä, joka samoin kuin hänkin oli aivan lähellä onneaan.
"Tämä filosofinen yhteensattuma", ajatteli hän, "tekee suuren vaikutuksen palatessani Saint-Méranin salonkiin." Ja Dantèsin odotellessa uusia kysymyksiä Villefort mietti mielessään vertauksia, joiden avulla suosiota tavoitteleva puhuja voisi tehdä lauseensa uskottavan kaunopuheisiksi.
Kun pikku puhe oli valmis ja Villefort varma sen vaikutuksesta, hän hymyili ja kääntyi Dantèsin puoleen.
– Jatkakaa, sanoi hän.
– Mitä minun pitää jatkaa?
– Antaa tietoja oikeuslaitokselle,
– Jos oikeuslaitos tahtoo ilmoittaa minulle, minkälaatuisia tietoja se haluaa, niin kerron kaiken minkä tiedän. Mutta, lisäsi hän vuorostaan hymyillen, – minä ilmoitan jo edeltä käsin, etten tiedä paljoakaan.
– Oletteko palvellut kruununanastajaa?
– Olin juuri joutumaisillani meriväkeen, kun hän kukistui.
– Teidän poliittisia mielipiteitänne sanotaan uhkarohkeiksi, lausui Villefort, jolle ei ollut kerrottu niistä mitään, mutta joka mielellään antoi kysymyksilleen syytteen muodon.
– Mitä minun poliittisiin mielipiteisiini tulee, täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, että minulla ei ole juuri laisinkaan niitä ollut. Olen vasta yhdeksäntoistavuotias, niin kuin minulla oli kunnia teille ilmoittaa; en tiedä mitään, en ole määrätty mihinkään huomattavaan asemaan maailmassa. Siitä vähästä, mitä olen ja mitä minusta voi tulla, jos yleensä rohkenen hautoa kunnianhimoisia unelmia, saan kiittää herra Morrelia. Kaikki mielipiteeni, en tarkoita poliittisia, vaan yksityisiä, supistuvat näihin kolmeen tunteeseen: rakastan isääni, kunnioitan herra Morrelia ja jumaloin Mercedestä. Siinä on kaikki,
