silloin hänelle täydellisesti. Tämän päivän tapaus aivan kuin veti syrjään sen verhon, jonka humala oli luonut hänen ja muistin väliin.
– Oho, sanoi hän karkealla äänellä, – onko tämä seuraus eilen suunnittelemastanne kepposesta, Danglars? Paha silloin periköön teidät, sillä tämä on todellakin hyvin surullinen tapaus.
– Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, sanoi Danglars. – Tiedäthän, että revin tuon paperin.
– Sinä et sinä repinyt, vaan heitit sen nurkkaan, siinä kaikki, sanoi Caderousse.
– Ole vaiti, sinä et nähnyt mitään, olit humalassa.
– Missä Fernand on? kysyi Caderousse.
– Mistä minä tiedän! vastasi Danglars. – Hoitamassa kai omia asioitaan. Mutta viis hänestä, menkäämme lohduttamaan noita onnettomia.
Tämän keskustelun aikana Dantès oli hymyillen puristanut kaikkien vieraiden kättä ja antautunut vangiksi sanoen:
– Olkaa rauhassa, erehdys kyllä selviää, ja ehkä minun ei tarvitsekaan mennä vankilaan asti.
– Ei suinkaan, siitä minä vastaan, sanoi Danglars, joka tällä hetkellä lähestyi pääryhmää.
Dantès astui portaita alas edellään komissaari ja ympärillään sotilaat. Ajoneuvot, joiden ovi oli auki, odottivat häntä pihalla, hän nousi vaunuihin, kaksi sotilasta ja komissaari seurasivat häntä. Ovi sulkeutui, ja vaunut lähtivät Marseilleen päin.
– Hyvästi, Dantès! Hyvästi, Edmond! huusi Mercedes kumartuen parvekkeen kaidepuun yli.
Vanki kuuli tämän viimeisen huudon, joka aivan kuin nyyhkytys pusertui hänen morsiamensa tuskaisesta sydämestä. Hän pisti päänsä vaunujen ikkunasta ja huusi: "Hyvästi, Mercedes!" ja katosi Saint-Nicolasin linnoituksen kulman taakse.
– Odottakaa minua täällä, sanoi laivanisäntä, – otan ensimmäiset ajoneuvot, mitkä kohtaan, riennän Marseilleen ja lähetän teille tietoja.
– Lähtekää, huusivat kaikki, – lähtekää, ja palatkaa pian.
Kun nämä molemmat olivat lähteneet, vallitsi seurassa kaamea hämmennys.
Vanhus ja Mercedes pysyttelivät hetkisen erillään, kumpikin omaan suruunsa vaipuneena. Mutta lopulta heidän silmänsä kohtasivat toisensa. He tunsivat, että sama kamala isku oli heitä kohdannut ja heittäytyivät toistensa syliin.
Tällä välin tuli Fernand sisään, kaatoi itselleen lasillisen vettä, joi sen ja istuutui tuolille.
Sattumalta oli tuoli sen tuolin vieressä, jolle Mercedes vaipui erottuaan vanhuksen syleilystä.
Vaistomaisesti Fernand siirsi tuolinsa loitommalle.
– Hän on sen tehnyt, sanoi Danglars'ille Caderousse, joka koko ajan oli pitänyt Fernandia silmällä.
– Sitä en usko, vastasi Danglars, – hän on siksi typerä. Joka tapauksessa tulkoon rangaistus sille, joka sen on tehnyt.
– Et maininnut sen ihmisen nimeä, joka häntä neuvoi, sanoi Caderousse.
– Mitä vielä, sanoi Danglars, – onko ihminen vastuussa kaikesta, mitä sattuu puhumaan.
– On, jos hänen puheensa tekee vaikutuksen.
Tällä aikaa muut seurassa pohtivat eri tavoilla vangitsemista.
– Entä te, Danglars, sanoi joku, – mitä te ajattelette tästä tapauksesta?
– Luulen, sanoi Danglars, – että hän on tuonut jonkin kielletyn tavaran.
– Jos niin on asian laita, niin teidänhän tulisi se tietää, joka olette tilinpitäjä.
– Se on kyllä totta. Mutta tilinpitäjä tuntee vain ne tavarat, jotka hänelle ilmoitetaan. Minä tiedän, että lastinamme on villoja, että otimme lastin Aleksandriassa Pastret'lta ja Smyrnassa Pascalilta. Mutta muuta en tiedä.
– Nyt muistan, sanoi isä raukka takertuen tähän viimeiseen toivonkipinään, – että hän eilen sanoi tuoneensa minulle laatikollisen kahvia ja laatikollisen tupakkaa.
– Siinähän se on, sanoi Danglars. – Meidän poissa ollessamme ovat tullimiehet käyneet tarkastamassa laivaa ja löytäneet nuo laatikot.
Mercedes ei uskonut sitä laisinkaan, ja hänen tuskansa, joka tähän asti oli ollut hillitty, puhkesi nyt kyyneliin.
– Toivokaamme, toivokaamme, sanoi ukko Dantès, itsekään tietämättä mitä sanoi.
– Toivokaa! sanoi Danglars.
– Toivokaa! koetti Fernand mutista.
Mutta tämä sana tukahdutti hänet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ei kuulunut.
– Hyvät herrat, sanoi eräs kutsuvieras, joka oli jäänyt parvekkeelle odottamaan, – hyvät herrat, minä näen jonkun ajavan tännepäin. Se on herra Morrel! Rohkeutta, rohkeutta! Hän ehkä tuo meille hyviä uutisia.
Mercedes ja vanha isä juoksivat laivanvarustajaa vastaan, jonka he kohtasivat portilla. Herra Morrel oli hyvin kalpea.
– No? huudahtivat molemmat yht'aikaa.
– No niin, ystäväni, sanoi laivanvarustaja pudistaen päätään, – asia on vakavampi kuin luulimmekaan.
– Oh, huudahti Mercedes, – hän on syytön!
– Niin minäkin uskon, vastasi Morrel, – mutta häntä syytetään…
– Mistä? kysyi ukko Dantès.
– Että hän on bonapartelaisten kätyri.
Tuohon aikaan se oli mitä kamalin syytös.
Mercedes kiljahti, vanhus vaipui tuolille.
– Ah, mutisi Caderousse, – te olette pettäneet minua, Danglars, ja olette panneet kujeenne toimeksi. Mutta minä en anna tuon vanhuksen ja tuon nuoren tytön kuolla suruun, minä kerron heille kaiken.
– Ole vaiti, onneton! huudahti Danglars tarttuen Caderoussen käteen, – tai muuten en takaa hengestäsi. Kuka sanoo sinulle, ettei Dantès ole todellakin syyllinen? Laiva poikkesi Elban saarelle, hän meni maihin, hän viipyi kokonaisen päivän Porto-Ferrajossa. Jos häneltä löydetään jokin vaarallinen kirje, niin kaikki ne, jotka ovat häntä puolustaneet, ovat hänen rikostovereitansa.
Itsekkyyden vaistolla Caderousse ymmärsi heti, kuinka oikea tämä väite oli. Hän katsoi Danglars'iin, ja hänen silmissään kuvastui pelko ja tuska, ja astuttuaan äsken askelen eteenpäin hän nyt peräytyi kaksi.
– Odottakaamme siis, mutisi hän.
– Niin, odottakaamme, sanoi Danglars. – Jos hän on syytön, niin hän pääsee vapaaksi. Jos hän on syyllinen, niin on tarpeetonta tehdä itseään rikostoveriksi.
– Lähtekäämme,
