Dantès, sanoi hän. – Kuka puhuu täällä Dantèsin tappamisesta? Minä en sitä salli. Hän on minun ystäväni. Tänä aamuna hän tarjoutui jakamaan rahansa minun kanssani, niin kuin minäkin olen jakanut hänen kanssaan. Minä en tahdo, että Dantès tapetaan.
– Ja kuka täällä puhuu hänen tappamisestaan, tyhmeliini, sanoi Danglars. – Mehän laskimme täällä ainoastaan leikkiä. Juo hänen terveydekseen, sanoi hän täyttäen Caderoussen lasin, – ja jätä meidät rauhaan.
– Niin, niin, Dantèsin terveydeksi! sanoi Caderousse tyhjentäen lasinsa.
– Hänen terveydekseen … hänen terveydekseen … noin!
– Mutta mikä on keino … se keino? sanoi Fernand.
– Ettekö vielä ole sitä keksinyt?
– En, tehän sen lupasitte keksiä.
– Se on totta, jatkoi Danglars. – Ranskalaiset voittavat siinä suhteessa espanjalaiset, että espanjalaiset hautovat, mutta ranskalaiset keksivät.
– Keksikää siis, sanoi Fernand kärsimättömänä.
– Viinuri, huusi Danglars, – kynä, mustetta, paperia!
– Kynä, mustetta, paperia! mutisi Fernand.
– Niin, olen tilinpitäjä. Kynä, muste ja paperi ovat minun työkalujani. En osaa tehdä mitään ilman työkalujani.
– Kynä, mustetta ja paperia! huusi Fernand vuorostaan.
– Kaikki, mitä tarvitsette, on tuolla pöydällä, sanoi viinuri, osoittaen pyydettyjä esineitä.
– Tuokaa ne sitten tänne.
Viinuri otti paperin, kynän ja musteen ja laski ne lehtimajan pöydälle.
– Minä ajattelen, sanoi Caderousse ja laski kätensä paperin päälle, – että näiden avulla voi tappaa miehen varmemmin, kuin jos väijyisi häntä metsässä surmatakseen hänet! Olen aina pelännyt kynää, mustepulloa ja paperiliuskaa enemmän kuin miekkaa tai pistoolia.
– Tuo hupsu ei ole vielä niin humalassa kuin näyttää, sanoi Danglars.
– Kaatakaa hänelle lisää viiniä, Fernand.
Fernand täytti Caderoussen lasin, ja juopporatti otti kätensä paperin päältä ja tarttui lasiinsa.
Katalonialainen seurasi tätä liikettä siksi, kunnes Caderousse tämän uuden ponnistuksen jälkeen laski tai oikeammin pudotti lasinsa pöydälle.
– No? jatkoi Fernand nähdessään, että Caderoussen järjen viimeiset rippeet katosivat tähän viimeiseen viinilasiin.
– No niin, sanoin siis, jatkoi Danglars, – että jos tällaisen matkan jälkeen, jonka aikana Dantès on poikennut Napoliin ja Elban saarelle, joku antaa hänet ilmi kuninkaalliselle prokuraattorille bonapartelaisena kätyrinä…
– Minä annan hänet ilmi, minä! sanoi nuori mies kiihkeästi.
– Niin, mutta silloin saatte kirjoittaa nimenne syytöksen alle tai kuulustellaan teitä vastakkain syytetyn kanssa. Voin hankkia teille ainekset syytteeseenne, sen tiedän. Mutta eihän Dantès voi ikiajoiksi jäädä vankilaan, jonakin päivänä hän pääsee sieltä pois, ja voi silloin miestä, joka hänet on sinne saattanut!
– En muuta toivokaan, sanoi Fernand, – kuin että hän etsii riitaa kanssani!
– Mutta entäs Mercedes! Mercedes vihaa teitä, jos vedätte naarmunkaan hänen rakkaan Edmondinsa ihoon!
– Se on totta! sanoi Fernand.
– Ei, ei, jos turvautuu sellaiseen keinoon, sanoi Danglars, – niin on parasta yksinkertaisesti pistää kynä tällä tavoin mustepulloon ja kirjoittaa vasemmalla kädellä, jottei käsialaa tunne kukaan, ja laatia seuraava ilmianto.
Ja Danglars pisti kynän mustepulloon ja kirjoitti vasemmalla kädellään ja taaksepäin kallistuvalla käsialalla, joka ei vähääkään ollut hänen tavallisen käsialansa näköistä, seuraavat rivit. Fernand luki ne puoliääneen:
Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès – niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.
Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.
– Hyvä on, sanoi Danglars. – Sillä tavoin kostossanne on jotain järkeä, sillä siitä ei voi olla vahinkoa teille, ja kaikki menee aivan itsestään. Ei tarvitse enää tehdä muuta kuin taivuttaa kirje tällä tavoin ja kirjoittaa päällekirjoitus: "Herra kuninkaallinen prokuraattori." Siinä kaikki.
Danglars kirjoitti osoitteen aivan kuin leikillään.
– Niin, siinä on kaikki, huudahti Caderousse, joka ponnistaen ajatuksiaan oli seurannut kirjeen lukemista ja joka vaistomaisesti ymmärsi, että sellainen ilmianto voi tuottaa onnettomuutta. – Niin, siinä on kaikki, mutta se on halpamaista.
Ja hän ojensi kätensä tarttuakseen kirjeeseen.
– Tämähän onkin vain leikkiä, sanoi Danglars estäen häntä saamasta kirjettä. – Ja minä ensimmäisenä olisin hyvin pahoillani, jos Dantèsille, tuolle kunnon Dantèsille, tapahtuisi jotakin pahaa! Sen vuoksi, katsohan…
Hän tarttui kirjeeseen, rypisti sen ja heitti lehtimajan nurkkaan.
– Hyvä on, sanoi Caderousse, – Dantès on ystäväni, enkä minä salli hänelle tehtävän pahaa.
– Kuka hitto tässä aikoo hänelle pahaa tehdä, en minä eikä Fernand, sanoi Danglars nousten ja katsellen nuorta miestä, joka jäi istumaan ja salavihkaa piti silmällä nurkkaan heitettyä ilmiantokirjettä.
– Siinä tapauksessa tuotakoon meille viiniä, sanoi Caderousse. – Minä tahdon juoda Edmondin ja kauniin Mercedeksen onneksi.
– Olet jo liikaakin juonut, juopporatti, sanoi Danglars, – ja jos jatkat, niin sinun täytyy jäädä tänne maata, sillä et kestä enää koivillasi.
– Minäkö, sanoi Caderousse ja nousi itserakkaana niin kuin juopuneet ainakin. – Minäkö en kestäisi enää koivillani! Voin lyödä vetoa siitä, että nousen Accoules'in torniin ihan horjumatta!
– Minä lyön siitä vetoa, mutta vasta huomenna, sanoi Danglars. – Mutta nyt on jo aika mennä kotiin, anna minulle käsivartesi ja lähtekäämme.
– Lähtekäämme, sanoi Caderousse, – mutta en tarvitse sitä varten sinun käsivarttasi. Tuletko sinä, Fernand? Palaatko meidän kanssamme Marseilleen?
– En, sanoi Fernand, – minä palaan Catalansiin.
– Siinä teet väärin. Tule meidän kanssamme
