jolloin rahat ovat hänen käytettävinään.
– En, poikaseni, sanoi Caderousse, – en tarvitse mitään, sillä, Jumalan kiitos, toimeni elättää miehen. Pidä rahasi, pidä. Eihän ihmisellä niitä ole koskaan liikaa. Se ei estä minua olemasta tarjouksestasi sinulle yhtä kiitollinen, kuin jos olisin sitä käyttänyt hyväkseni.
– Hyvästä sydämestä sen tein, sanoi Dantès.
– Sitä en epäilekään. Mutta sinähän, veitikka, olet päässyt hyviin väleihin herra Morrelin kanssa?
– Herra Morrel on aina ollut minulle hyvin hyvä, vastasi Dantès.
– Siinä tapauksessa teit väärin, kun kieltäydyit syömästä päivällistä hänen luonaan.
– Kieltäydyitkö menemästä hänen luokseen päivälliselle? sanoi vanha Dantès. – Kutsuiko hän sinua päivälliselle?
– Kutsui, isä, vastasi Edmond hymyillen nähdessään, miten isä kummastui poikansa osaksi tullutta suurta kunniaa.
– Ja miksi, poikani, kieltäydyit menemästä? kysyi vanhus.
– Tullakseni sitä pikemmin teidän luoksenne, vastasi nuori mies. – Minulla oli kova kiire luoksenne.
– Herra Morrel olisi voinut helposti loukkaantua sellaisesta, sanoi Caderousse. – Ja kun pyrkii kapteeniksi, niin on tyhmää loukata laivanisäntää.
– Selitin hänelle, miksi en voinut tulla, jatkoi Dantès, – ja uskon hänen ymmärtäneen syyni.
– Päästäkseen kapteeniksi täytyy hiukan mielistellä esimiehiään.
– Toivon pääseväni kapteeniksi muullakin tavoin, vastasi Dantès.
– Sitä parempi, sitä parempi! Kaikki entiset ystäväsi iloitsevat siitä. Erityisesti eräs, joka asuu Saint-Nicolas'in linnoituksen takana.
– Mercedeskö? sanoi vanhus.
– Niin, isä, vastasi Dantès, – ja nyt, kun olen teidät nähnyt, kun tiedän, kuinka voitte, ja kun teillä on kaikki mitä tarvitsette, pyydän saada mennä Catalansiin.
– Mene, poikani, sanoi vanha Dantès, – ja Jumala siunatkoon sinua vaimossasi, niin kuin hän minua on siunannut pojassani.
– Hänen vaimossaan, sanoi Caderousse. – Kylläpä te pidätte kiirettä, ukko Dantès. Ei hän vielä ole minun tietääkseni Edmondin vaimo.
– Ei, mutta hyvin luultavasti ei kestä kauankaan ennen kuin hän siksi tulee.
– Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, – niin viisaasti teet pitäessäsi kiirettä, poikaseni.
– Miksi niin?
– Siksi, että Mercedes on kaunis tyttö, eikä sellaisilta puutu ihailijoita. Tusinakaupalla on niitä hänen kintereillään.
– Todellako, sanoi Edmond hymyillen, mutta hymyn takaa kajasti levottomuus.
– Niin, jatkoi Caderousse, – hänelle on tehty hyviäkin tarjouksia. Mutta ymmärräthän, sinusta tulee kapteeni, ja silloin ei kannata sinua hylätä.
– Se tietää, sanoi Dantès koettaen hymyllä peittää levottomuuttaan, – että ellen olisi kapteeni…
– No, no! sanoi Caderousse.
– Olkoon kuinka tahansa, sanoi nuori mies, – minulla on paremmat ajatukset naisista yleensä ja Mercedesistä erittäin, ja olen varma siitä, että, olenpa kapteeni tai en, hän pysyy minulle uskollisena.
– Sitä parempi, sitä parempi! sanoi Caderousse. – Hyvähän on olla luottavainen naimisiin mennessään. Mutta olkoon kuinka tahansa, usko minua, poika, kiirehdi ilmoittamaan hänelle tulostasi ja hyvistä tulevaisuuden toiveistasi.
– Minä menen, sanoi Edmond.
Hän syleili isäänsä, nyökkäsi Caderousselle ja meni.
Caderousse jäi vielä hetkiseksi. Sitten, sanottuaan hyvästi vanhalle Dantèsille, hänkin läksi ja meni tapaamaan Danglars'ia, joka odotti häntä Senac-kadun kulmassa.
– No, sanoi Danglars, – tapasitko hänet?
– Tulen juuri hänen luotaan, sanoi Caderousse.
– Onko hän puhunut kapteeniksi tulemisestaan?
– Hän puhui siitä aivan kuin jo olisi kapteeni.
– Parasta on odottaa! sanoi Danglars. – Hän hätiköi mielestäni liikaa.
– Hitto vieköön, Morrel näyttää luvanneen sen hänelle.
– Hän on kai sitten hyvin iloinen?
– Hän on tullut siitä hävyttömäksi. Hän tarjosi jo minulle palveluksiaan, aivan kuin olisi suuri herra. Hän tarjosi minulle rahaa lainaksi, aivan kuin olisi suuri pankkiiri.
– Ja sinä kieltäydyit ottamasta vastaan?
– Tietysti. Vaikka olisinhan varsin hyvin voinut ottaa vastaan, sillä minä olen hänelle antanut ensimmäiset kultarahat, joita hän on käsissään pidellyt. Mutta nyt ei Dantès tarvitse enää ketään, hänestä tulee kapteeni.
– Mitä vielä, sanoi Danglars. – Hän ei ole vielä kapteeni.
– Se olisi hyvä asia, sanoi Caderousse, – sillä muuten tästä lähin tuskin saa puhuakaan hänen kanssaan.
– Jos me oikein tahdomme, sanoi Danglars, – niin hän pysyy sinä, mikä hän on, ehkä tulee vähäpätöisemmäksikin.
– Mitä sillä tarkoitat?
– En mitään, puhun itsekseni. Ja onko hän yhä vielä rakastunut kauniiseen katalonialaistyttöön?
– Ihan hulluna. Hän läksi juuri tytön luo, mutta ellen erehdy, niin hän saa siltä taholta ikävyyksiä.
– Selitähän.
– Minkä tähden?
– Asia on tärkeämpi kuin tiedätkään. Ethän sinä pidä Dantèsista?
– Minä en pidä röyhkeistä miehistä.
– No niin, kerro siis, mitä tiedät tuosta tytöstä.
– En tiedä mitään varmaa. Mutta sen mukaan, mitä olen huomannut, uskon, että tulevalle kapteenille koituu ikävyyksiä, niin kuin jo mainitsin.
– Mitä olet nähnyt? Kerrohan.
– No niin, olen nähnyt, että joka kerta kun Mercedes tulee kaupunkiin, on hänen seurassaan pitkä katalonialainen poika, mustasilmäinen, punanaamainen, hyvin tumma ja tulinen. Tyttö sanoo häntä "serkukseen".
– Todellakin. Ja uskotko, että tuo serkku mielistelee
