huudahti ja kääntyi; sitten hän nähdessään poikansa vaipui tämän syliin vapisten ja aivan kalpeana.
– Mikä sinun on, isä! huudahti nuori mies levottomana. – Oletko sairas?
– En, en, rakas Edmond, poikani, lapseni, en. Mutta en odottanut sinua, ja ilo, mielenliikutukseni nähdessäni sinut näin odottamatta … oi, hyvä Jumala, tuntuu aivan kuin kuolisin!
– Toinnu toki, isä, minähän tässä olen, minä! Sanotaan aina, että ilo ei tee pahaa, ja siksi minä näin äkkipäätä tulin sisään. Hymyilehän minulle äläkä katso tuolla tavoin harhailevin silmin. Olen palannut, ja me tulemme onnellisiksi.
– Sitä parempi, poikani, sitä parempi, sanoi vanhus. – Mutta mitenkä me tulemme onnellisiksi? Etkö enää lähde luotani! Kerrohan onnestasi minulle.
– Jumala antakoon minulle anteeksi, kun iloitsen onnesta, jonka olen saanut toisen perheen surun kustannuksella. Mutta Jumala tietää, etten olisi toivonut tätä onnea. Se tulee osakseni, eikä minulla ole voimia surra. Kunnon kapteeni Leclère on kuollut, ja luultavasti herra Morrelin suosituksesta minä saan hänen paikkansa. Ymmärrättekö, isäni? Kapteeni kaksikymmenvuotiaana, sata louisdoria palkkaa ja osa voitosta! Eihän köyhä merimies saattaisi todellakaan sen parempaa toivoa.
– Niin, poikani, niin, toden totta, sanoi vanhus, – se on onni.
– Sen vuoksi tahdonkin, että ensimmäisillä rahoilla, jotka nostan palkastani, ostan teille pienen talon ja puutarhan, jossa voitte kasvattaa kapusiiniherneitä, kuusamia ja metsäköynnöksiä… Mutta mikä teitä vaivaa, isä? Voitteko pahoin?
– Rauhoitu, rauhoitu, ei se ole mitään.
Ukon voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi maahan.
– Mitä tämä on? sanoi nuori mies. – Lasillinen viiniä, isä; se virkistää teitä; missä säilytätte viiniänne?
– Ei, kiitos, älä etsi. En minä tarvitse, sanoi vanhus koettaen pidättää poikaansa.
– Kyllä, kyllä, isä, sanokaa, missä sitä on?
Hän avasi pari kolme kaappia.
– Tarpeetonta, sanoi vanhus, – viini on loppunut.
– Mitä, viini loppunut! sanoi Dantès vuorostaan kalveten, katsahtaen vuoroin ukon laihtuneisiin poskiin ja tyhjiin kaappeihin. – Mitä, onko viini loppunut! Oletteko, isä, kärsinyt puutetta?
– En kärsi mitään puutetta, kun sinä olet täällä, sanoi vanhus.
– Mutta, sanoi Dantès kuivaten otsaltaan valuvaa hikeä, – jätinhän teille kaksisataa frangia lähtiessäni kolme kuukautta sitten matkalle.
– Niin, niin, Edmond, se on kyllä totta. Mutta olit unohtanut pienen velan naapurillesi Caderousselle. Hän muistutti siitä minua ja sanoi, että ellen minä sitä maksa, hän menee perimään sen herra Morrelilta. Ymmärräthän, että minä silloin, peläten siitä tulevan sinulle ikävyyksiä…
– Mutta, huudahti Dantès, – minähän olin Caderousselle sataneljäkymmentä frangia velkaa.
– Niin olit, sopersi vanhus.
– Ja te maksoitte ne teille jättämistäni kahdestasadasta frangista?
Vanhus nyökkäsi.
– Joten olette elänyt kolme kuukautta kuudellakymmenellä frangilla! mutisi nuori mies.
– Tiedäthän, että minä tarvitsen niin vähän, sanoi vanhus.
– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, antakaa minulle anteeksi! huudahti Edmond ja heittäytyi polvilleen vanhuksen eteen.
– Mitä vielä, sanoi vanhus hymyillen. – Sinä olet täällä, ja kaikki on unohdettu, kaikkihan on hyvin.
– Niin, minä olen täällä, edessäni kaunis tulevaisuus ja hiukan rahaa taskussani. Tuossa, isä, sanoi hän, – ottakaa, ottakaa ja lähettäkää heti joku ostamaan ruokaa.
Hän tyhjensi pöydälle taskunsa, jossa oli toistakymmentä kultarahaa, viisi tai kuusi viiden frangin rahaa ja joukko pientä rahaa.
Vanhan Dantèsin kasvot kirkastuivat.
– Kenenkä nämä ovat? sanoi hän.
– Minun tietysti … sinun …! meidän…! Ota, osta ruokaa, ole onnellinen, älä hätäile, huomenna saadaan lisää.
– Älä hätäile, älä hätäile, sanoi vanhus hymyillen. – Sinun luvallasi käytän rahoja säästäväisesti. Jos ostaisin liian paljon yhdellä kertaa, luultaisiin, että minun oli pakko odottaa sinun paluutasi voidakseni ostaa jotakin.
– Tee niin kuin tahdot. Mutta ennen kaikkea ota itsellesi palvelijatar. En tahdo, että sinä olet yksin. Olen kätkenyt tullimiehiltä kahvia ja erinomaista tupakkaa laivan ruumaan, huomenna ne saat. Mutta vaiti, joku tulee!
– Se on varmaankin Caderousse, joka on kuullut sinun tulevan ja saapuu toivottamaan onnea paluusi johdosta.
– Hyvä, siinäkin yksi, jonka huulet sanovat toista kuin sydän ajattelee, mutisi Edmond. – Mutta hän on naapuri, joka aikoinaan on tehnyt meille palveluksia, olkoon hän tervetullut.
Samassa ilmestyi ovelle Caderoussen musta ja parrakas pää. Hän oli noin kahdenkymmenenviiden tai – kuuden vuoden ikäinen. Hänen kädessään oli kankaankappale, jonka hän, räätäli, aikoi muuttaa takin etukappaleeksi.
– Kas, sinähän olet palannut, Edmond, sanoi hän ja veti suunsa leveään hymyyn paljastaen norsunluunvalkoiset hampaansa.
– Niin kuin näette, naapuri Caderousse, ja valmiina palvelemaan teitä kaikin tavoin, vastasi Dantès, salaten huonosti kylmäkiskoisuutensa.
– Kiitos, kiitos. Kaikeksi onneksi en tarvitse mitään, vaan päinvastoin toisinaan muut tarvitsevat minua. (Dantès liikahti.) En tarkoita sinua. Olen lainannut sinulle rahaa, sinä olet maksanut sen takaisin. Sellainen on tavallista hyvien naapurusten kesken, ja me olemme kuitit.
– Ihminen ei koskaan ole kuitti niiden suhteen, jotka ovat tehneet meille palveluksia, sanoi Dantès; – sillä kun ei ole enää heille velkaa rahaa, on heille velkaa kiitollisuutta.
– Älkäämme suotta puhuko siitä! Mikä on mennyt, on mennyt. Puhukaamme sinun onnellisesta paluustasi, poika. Olin mennyt satamaan hankkimaan itselleni kappaleen tätä kastanjanruskeata kangasta, kun tapasin ystäväni Danglars'in. "Sinä Marseillessa?" – "Niin, minä itse", vastasi hän – "Luulin sinun olevan Smyrnassa." – "Olin kyllä siellä, sillä palaan juuri sieltä." – "Ja Edmond, missä se poika on?" – "Isänsä luona epäilemättä", vastasi Danglars. Ja silloin minä tulin, jatkoi Caderousse, – saadakseni puristaa ystävän kättä.
– Tuo hyvä Caderousse, sanoi vanhus, – kuinka hän pitää meistä.
– Varmasti minä teistä pidän, ja kuinka minä teitä kunnioitan, sillä kunnon ihmiset ovat harvinaisia! Mutta sinähän, poika, näytät tulevan rikkaaksi! sanoi räätäli vilkaisten Dantèsin pöydälle asettamiin kulta- ja
