sinä otat asian siltä kannalta, sanoi Caderousse, – niin se on aivan toista! Mutta luulin sinua katalonialaiseksi. Ja olin kuullut, että katalonialaiset eivät anna toisen miehen tulla tielleen ja että varsinkin Fernand olisi pelottava kostossaan.
Fernand hymyili sääliväisesti.
– Rakastunut ei koskaan ole pelottava, sanoi hän.
– Poikaparka! jatkoi Danglars ollen säälivinään nuorta miestä sydämensä pohjasta. – Minkä sille mahtaa? Hän ei odottanut Dantèsin palaavan niin pian. Hän luuli kai hänen kuolleen, tulleen uskottomaksi, tiesi mitä!
– Missään tapauksessa, sanoi Caderousse, joka puhellessaan koko ajan joi ja johon väkevä viini alkoi vaikuttaa, – missään tapauksessa Fernand ei ole ainoa, jolle Dantèsin palaaminen on vastenmielistä. Eikö niin, Danglars?
– Ei, olet oikeassa, ja uskallanpa melkein vakuuttaa, että se tuottaa hänelle onnettomuutta.
– Mutta mitä siitä, sanoi Caderousse kaataen Fernandin lasiin viiniä ja täyttäen oman lasinsa kahdeksannen tai kymmenennen kerran, jota vastoin Danglars oli tuskin maistellutkaan omastaan. – Mitä siitä, Dantès menee Mercedeksen, kauniin Mercedeksen kanssa naimisiin. Hän palaa nimenomaan sitä varten.
Danglars katseli terävästi nuorta miestä, jonka sydämeen Caderoussen sanat putoilivat kuin sula lyijy.
– Ja milloin häät ovat? kysyi Danglars.
– Niitä ei ole vielä vietetty! mutisi Fernand.
– Ei ole, mutta vietetään, sanoi Caderousse, – yhtä varmasti kuin Dantèsista tulee Pharaonin kapteeni. Vai mitä, Danglars?
Danglars vavahti saadessaan tämän odottamattoman iskun ja kääntyi Caderousseen, jonka kasvoja hän nyt vuorostaan tarkasti nähdäkseen, oliko tämä isku edeltäpäin harkittu. Mutta hän näki ainoastaan kateutta noilla kasvoilla, jotka olivat jo melkein veltostuneet humalan vaikutuksesta.
– No niin, sanoi hän täyttäen lasit, – juokaamme siis kapteeni Edmond Dantèsin, kauniin Mercedeksen puolison kunniaksi!
Caderousse nosti veltosti lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella, Fernand tarttui omaansa ja heitti sen maahan rikki.
– Hm, hm, hm, sanoi Caderousse, – mitä näenkään tuolla mäen töyryllä Catalansin puolella? Katsohan, Fernand, sinulla on terävämmät silmät kuin minulla. Näenkö kaikki kahtena, viinihän on petollinen juoma? Ne näyttävät kahdelta rakastuneelta, jotka astelevat rinnatusten ja käsi kädessä. Jumala varjelkoon, he eivät arvaakaan meidän näkevän heidät ja syleilevät toisiaan!
Danglars huomasi Fernandin tuskan.
– Tunnetteko heidät, herra Fernand? kysyi hän.
– Tunnen, vastasi tämä käheällä äänellä, – ne ovat Edmond ja Mercedes.
– Kas, sanoi Caderousse, – ja minä kun en heitä tuntenut! Hoi, Dantès, hoi korea tyttö! Tulkaahan hiukan tänne ja sanokaa, milloin häät ovat, sillä Fernand ei tässä itsepäisyydessään ilmaise sitä meille.
– Pidätkö suusi kiinni! sanoi Danglars ollen estelevinään Caderoussea, joka itsepäisenä kuin juopunut ainakin kurottautui lehtimajan ulkopuolelle. – Pysy alallasi ja jätä rakastavat rauhaan. Ota esimerkkiä Fernandista, hän pysyy rauhallisena.
Fernand oli aivan suunniltaan, sillä Danglars'in sanat olivat ärsyttäneet häntä aivan kuin härkätaistelija ärsyttää härkää. Hän nousi jo ja näytti kokoavan voimansa iskeäkseen kilpailijaansa, mutta Mercedes nosti hymyillen kauniin päänsä, ja silloin Fernand muisti, mitä tyttö oli luvannut tehdä, jos Edmond kuolisi, ja hän vaipui murtuneena takaisin tuolilleen.
Danglars katseli vuoroin kumpaakin miestä, toista, joka oli viinin herpaisema, ja toista, joka oli hulluna rakkaudesta.
– Minulla ei ole mitään hyötyä näistä tyhmeliineistä, mutisi hän, – ja pelkäänpä olevani tässä juopon ja pelkurin seurassa. Tuossa on kateellinen mies, mutta humaltuu viinistä eikä vihasta, niin kuin pitäisi. Ja tuossa on tyhmeliini, jonka rakastettu riistetään aivan hänen nenänsä edessä ja joka tyytyy itkemään ja valittamaan kuin lapsi. Ja yhtä kaikki hänellä on nyrkit, joilla voisi lyödä härän kuoliaaksi yhtä varmasti kuin teurastajan nuijalla. Kohtalo näyttää todellakin suosivan Edmondia. Hän menee tuon kauniin tytön kanssa naimisiin, pääsee kapteeniksi ja tekee meistä pilkkaa, ellen … kamala hymy väikkyi Danglars'in huulilla … – ellen minä sekaannu asiaan, lisäsi hän.
– Hohoi, huuteli Caderousse puoliksi nousten ja nyrkeillään nojaten pöytään, – hohoi! Edmond, etkö näe ystäviäsi, vai oletko jo niin ylpeä, ettet tahdo puhella heidän kanssaan?
– En, rakas Caderousse, vastasi Dantès. – En ole ylpeä, mutta olen onnellinen, ja onni tekee ihmisen sokeammaksi kuin ylpeys.
– Hyvä on, se selitys kelpaa, sanoi Caderousse. – Kas, hyvää päivää, rouva Dantès.
Mercedes tervehti juhlallisesti.
– Se ei vielä ole nimeni, sanoi hän, – ja kotimaassani väitetään ennustavan onnettomuutta, jos tyttöä mainitaan sulhasensa nimellä, ennen kuin tämä on hänen miehensä. Sanokaa minua Mercedekseksi.
– Kunnon Caderousselle täytyy antaa anteeksi, hän erehtyy vain pikkuisen, sanoi Dantès.
– Häät vietetään siis aivan kohdakkoin, herra Dantès? sanoi Danglars tervehtien molempia nuoria.
– Mahdollisimman pian, herra Danglars. Tänään päätetään asia lopullisesti isä Dantèsin luona, ja huomenna tai ylihuomenna viimeistään pidetään täällä Réservessä kihlajaiskemut. Ystäväni tulevat tietysti niihin, toivoakseni, ja kutsun teidätkin, herra Danglars. Sinä tulet luonnollisesti myöskin, Caderousse.
– Entä Fernand? kysyi Caderousse käheästi nauraen, – pääseekö Fernandkin niihin?
– Vaimoni veli on minunkin veljeni, sanoi Edmond, – ja Mercedestä ja minua surettaisi suuresti, jos hän sellaisena päivänä pysyisi meidän seurastamme loitolla.
Fernand avasi suunsa vastatakseen, mutta ääni petti.
– Tänään kihlajaiset, huomenna tai ylihuomenna kihlajaiskemut … hitto vieköön, kylläpä pidätte kiirettä, kapteeni.
– Danglars, sanoi Dantès hymyillen, – sanon teille samaa kuin Mercedeskin sanoi äsken Caderousselle: älkää antako minulle nimeä, joka ei vielä minulle kuulu, se tuottaa onnettomuutta.
– Anteeksi, vastasi Danglars. – Sanoin siis ainoastaan, että teillä on hitonmoinen kiire. Onhan meillä aikaa, eihän Pharaon lähde merille ennen kuin kolmen kuukauden päästä.
– Ihmisellä on aina kiire onneensa, herra Danglars, sillä kun on kauan kärsinyt, niin tuskin uskoo onneaan. Mutta ei pelkkä itsekkyys pakota minua toimimaan, minun täytyy matkustaa Pariisiin.
– Todellako, Pariisiin, lähdettekö ensi kertaa sinne, Dantès?
– Lähden.
– Onko
