Dantèsin ystävät veivät vuorostaan puolipyörtyneen vanhuksen pitkin Meilhan-puistokatua kotiin.
Pian levisi koko kaupunkiin tieto siitä, että Dantès oli vangittu bonapartelaisena kätyrinä.
– Olisitteko te voineet uskoa sitä? sanoi herra Morrel saatuaan matkalla kiinni tilinpitäjänsä ja Caderoussen, sillä hän riensi kaupunkiin saadakseen suoranaisia tietoja Dantèsin prokuraattorin sijaiselta, herra Villefort'ilta, jota hän hiukan tunsi. – Olisitteko uskoneet sitä?
– Hitto vieköön, vastasi Danglars, – kerroinhan teille, että Dantès ilman mitään syytä kävi Elban saarella, ja tiedättehän, että tämä käynti tuntui minusta epäilyttävältä.
– Mutta olitteko maininnut epäluuloistanne kenellekään muulle kuin minulle?
– En tietenkään, vastasi Danglars aivan hiljaa. – Tiedättehän, että setänne, Policar Morrelin vuoksi, joka palveli tuota toista hallitsijaa ja joka ei suinkaan peittele mielipiteitään, epäillään teidänkin suosivan Napoleonia. Enhän toki tahtonut vahingoittaa Edmondia ja teitä. Palvelijan pitää sanoa eräitä asioita esimiehelleen, mutta salata ne muilta.
– Se on oikein, hyvä on, sanoi laivanisäntä, – olette kunnon poika.
Olin jo edeltäpäin ajatellut teidän asemaanne siinä tapauksessa, että Dantès tulee Pharaonin kapteeniksi.
– Kuinka niin?
– Niin, kysyin Dantèsilta, mitä hän teistä arvelee ja pitäisikö hän vastenmielisesti teidät palveluksessa, sillä olin huomaavinani, että teillä oli kireät välit.
– Ja mitä hän vastasi?
– Että hän todellakin luulee eräässä tapauksessa, jota hän ei tarkemmin maininnut, tehneensä väärin teitä kohtaan, mutta että jokainen henkilö, joka nauttii laivanvarustajan luottamusta, nautti hänenkin.
– Tekopyhä! mutisi Danglars.
– Dantès-parka! sanoi Caderousse. – Hän on todellakin kunnon poika.
– Niin kyllä, sanoi herra Morrel, – mutta tällä hetkellä ei Pharaonilla ole kapteenia.
– Koska emme lähde matkaan ennen kuin vasta kolmen kuukauden päästä, toivokaamme että Dantès siksi on päässyt vapaaksi, sanoi Danglars.
– Mutta entä siihen asti?
– No niin, sanoi Danglars, – olenhan minä olemassa. Tiedättehän, että osaan johtaa laivaa minäkin. Teillä on tästä sekin etu, että Edmondin päästyä vankilasta ei teidän tarvitse ketään erottaa; hän ottaa oman paikkansa ja minä palaan omalleni, siinä kaikki.
– Kiitos, Danglars, sanoi laivanvarustaja. – Siten asia todellakin järjestyy. Ottakaa siis laivan päällikkyys huostaanne ja valvokaa purkamista. Tapahtukoon yksityisille mitä onnettomuuksia tahansa, liike ei saa siitä kärsiä.
– Olkaa rauhassa, herra Morrel. – Mutta pääseekö kunnon Edmondia edes näkemään?
– Sen ilmoitan kohta teille, Danglars. Koetan puhella herra Villefort'in kanssa ja tehdä jotakin vangitun hyväksi. Tiedän kyllä, että prokuraattorimme on kiivas kuningasmielinen, mutta hän on toki ihminen eikä luultavasti mikään huono mies.
– Ei, sanoi Danglars, – mutta olen kuullut, että hän on kunnianhimoinen, ja se on melkein sama asia.
– No, huokasi herra Morrel, – saammehan nähdä. Menkää edeltä laivaan, tapaanhan teidät siellä sitten myöhemmin.
Ja hän jätti ystävykset mennäkseen oikeuspalatsiin.
– Näethän, sanoi Danglars Caderousselle, – minnepäin asia kääntyy.
Tekeekö vieläkin mielesi mennä puolustamaan Dantèsia?
– Ei suinkaan, mutta yhtä kaikki on kamalaa tehdä kepposia, joista on tällaiset seuraukset.
– Hitto vieköön, kuka siihen on syypää? Et sinä enkä minä, vai mitä? Sehän on Fernandin syy. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että heitin kirjeen nurkkaan, luulin sen repineenikin.
– Niin, sanoi Caderousse, – siitä olen aivan varma. Näin sen lehtimajan nurkassa rypistyneenä, ja toivoisinpa, että se olisi vieläkin siellä.
– Minkä sille mahtaa? Fernand otti sen, kopioi sen, ehkä ei nähnyt edes sitä vaivaa. Ja minä ajattelen … hyvä Jumala, hän lähetti ehkä minun kirjeeni! Kaikeksi onneksi olin väärentänyt käsialani.
– Mutta tiesitkö Dantèsin olevan salaliittohommissa?
– En tiennyt yhtään mitään. Niin kuin jo sanoin, kujeilin vain hiukan. Mutta näyttääpä siltä, että olen ilveillessäni tullut sanoneeksi totuuden.
– Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, – antaisin hyvin paljon, jos tämä ikävä asia ei olisi laisinkaan tapahtunut tai jos minä ainakaan en olisi siihen sekaantunut. Saatpahan nähdä, että se tuottaa meille onnettomuutta, Danglars!
– Jos se kenellekään tuottaa onnettomuutta, niin kai sitten oikealle syylliselle, ja oikea syyllinen on Fernand emmekä me. Mikä onnettomuus meitä voisi kohdata? Kunhan pysymme hiljaa, emme hiisku tästä sanaakaan, niin myrsky kulkee ohitse eikä salama iske meihin.
– Amen! sanoi Caderousse viitaten Danglars'ille hyvästiksi ja lähtien kulkemaan Meilhan-katua pitkin pudistellen päätään ja puhellen itsekseen, niin kuin ainakin ihminen, jonka pää on ajatuksia täynnä.
– Hyvä, sanoi Danglars, – asiat kääntyvät sinnepäin kuin olen tahtonutkin. Nyt olen väliaikaisesti kapteeni, ja jos tuo typerä Caderousse osaa pitää suunsa kiinni, olen vakinaisestikin. Paitsi siinä tapauksessa, että oikeuslaitos päästää Dantèsin vapaaksi. Mutta oikeus on oikeus, ja minä turvaan siihen, sanoi hän hymyillen.
Ja näin sanoen hän hyppäsi veneeseen ja käski soutajaa viedä hänet Pharaoniin, jonne laivanvarustaja, niin kuin muistamme, oli luvannut tulla häntä tapaamaan.
6. Prokuraattorin sijainen
Grand-Cours-kadun varrella, vastapäätä Medusa-suihkulähdettä, eräässä Puget'n rakentamassa ylimystyylisessä vanhassa rakennuksessa, vietettiin samana päivänä ja samana hetkenä myös kihlajaisia.
Mutta sen sijaan että äskeisen juhlan osanottajat olivat alempaa säätyä, merimiehiä ja sotilaita, kuuluivat ne toisessa juhlassa Marseillen ylhäisimpiin piireihin. Läsnä oli vanhoja virkamiehiä, jotka olivat luopuneet viroistaan kruununanastajan aikana, vanhoja upseereja, jotka olivat karanneet mennäkseen Condén armeijaan, nuoria miehiä, jotka eivät olleet varmoja siitä, saivatko jäädä vanhempiensa luo, vaikka nämä olivat jo palkanneet viisi kuusi miestä heidän puolestaan armeijaan, ja jotka olivat oppineet vihaamaan tuota miestä, josta viiden vuoden maanpako teki marttyyrin ja viidentoista vuoden restauraatio jumalan.
Oltiin ruokapöydässä, ja keskustelu hehkui kaikkia aikakauden intohimoja, jotka olivat Etelä-Ranskassa sitä pelottavampia, kiivaampia ja kestävämpiä, kun viidensadan vuoden uskonnollisten vainojen lisäksi olivat tulleet poliittiset vainot.
Keisarista,
