sille, pää kumarassa ja silmät harhailevina, aivan kuin todella olisi ollut tulossa hulluksi.
Vartija poistui ja palasi vähän ajan päästä neljän sotilaan ja korpraalin seurassa.
– Kuvernöörin käskystä viekää vanki kerrosta alemmaksi.
– Siis maanalaiseen tyrmään, sanoi korpraali.
– Niin, hullut on pantava hullujen seuraan.
Sotilaat tarttuivat Dantèsiin, joka meni aivan kuin hervottomaksi ja seurasi vastustelematta heitä.
Hän sai astua viisitoista porrasta alemmaksi, tyrmän ovi avattiin, ja hän astui sisään mutisten:
– Hän oli oikeassa, hullut on pantava hullujen seuraan Ovi sulkeutui, ja Dantès kulki kädet ojossa eteenpäin, kunnes kohtasi muurin. Sitten hän istahti nurkkaan ja jäi liikkumattomana sinne. Hänen silmänsä tottuivat vähitellen pimeyteen, ja hän alkoi erottaa esineitä.
Vartija oli oikeassa, Dantès oli tulemaisillaan hulluksi.
9. Kihlajaispäivän ilta
Villefort oli, niin kuin olemme kertoneet, palannut markiisi Saint-Méranin taloon. Vieraat olivat salongissa juomassa kahvia.
Renée odotti häntä kärsimättömänä samoin kuin muukin seura. Hänet otettiinkin vastaan ilohuudoilla.
– No, huudahti eräs, – kaulainkatkaisija, valtion tuki, rojalistinen Brutus, mitä on tapahtunut? Kertokaahan.
– No, uhkaako meitä uusi hirmuhallitus? kysyi toinen.
– Onko korsikalainen ihmissusi lähtenyt luolastaan? kysyi kolmas.
– Rouva markiisitar, sanoi Villefort lähestyen tulevaa anoppiaan, – pyydän teitä suomaan anteeksi, että minun täytyi sillä tapaa lähteä luotanne… Herra markiisi, saanko kunnian puhua kanssanne pari sanaa kahden kesken?
– Asia on siis todellakin vakava? sanoi markiisitar, joka huomasi synkän pilven Villefort'in otsalla.
– Niin vakava, että minun täytyy lähteä pois muutamaksi päiväksi. Siitä, jatkoi hän kääntyen Renéen puoleen, – huomaatte, että asia todellakin on vakavaa laatua.
– Lähdettekö pois? sanoi Renée voimatta salata tämän odottamattoman uutisen aikaansaamaa levottomuutta.
– Ikävä kyllä, sanoi Villefort, – minun täytyy.
– Ja minne lähdette? kysyi markiisitar.
– Se on oikeuslaitoksen salaisuus, armollinen rouva. Mutta jos jollakulla läsnä olevista on asiaa Pariisiin, niin eräs ystäväni lähtee sinne tänään ja toimittaa ne mielellään.
Kaikki katsoivat toisiinsa.
– Pyysittehän saada hetkisen keskustella kanssani, sanoi markiisi.
– Niin pyysin, menkäämme teidän työhuoneeseenne, jos suvaitsette.
Markiisi tarttui Villefort'in käsivarteen, ja he läksivät yhdessä.
– No, sanoi tämä, kun he olivat saapuneet hänen työhuoneeseensa. – Mitä on tapahtunut? Kertokaa.
– Minun mielestäni hyvin vakava juttu, jonka vuoksi minun täytyy heti paikalla lähteä Pariisiin. Nyt sallikaa minun tehdä epähieno kysymys: onko teillä valtion arvopapereita?
– Koko omaisuuteni on niissä, noin kuusi- tai seitsemänsataatuhatta frangia.
– No niin, myykää, markiisi, myykää, muuten olette hukassa.
– Mutta miten minä ne täällä myyn?
– Onhan teillä asiamies.
– On.
– Antakaa minulle kirje, niin vien sen hänelle, ja käskekää häntä myymään heti paikalla, hukkaamatta sekuntiakaan. Ehkä saavunkin liian myöhään.
– Hitto vieköön, sanoi markiisi ja kirjoitti heti kirjeen.
– Nyt, kun minulla on tämä kirje, sanoi Villefort pistäen sen huolellisesti lompakkoonsa, – tarvitsen toisen.
– Kenelle?
– Kuninkaalle.
– Kuninkaalleko?
– Niin.
– Mutta minä en rohkene sillä tavoin kirjoittaa kuninkaalle.
– En pyydäkään sitä teiltä, vaan annan toimeksenne pyytää sitä kreivi Salvieux'lta. Hänen täytyy antaa minulle sellainen kirje, että voin päästä kuninkaan luokse suoraan ottamatta varteen mitään audienssimuodollisuuksia, joissa kallista aikaa menee hukkaan.
– Mutta onhan teillä sinetinvartija, joka pääsee milloin tahansa Tuileries'hin, ja hänen avullaan voitte päästä kuninkaan luokse yöllä tai päivällä.
– On kyllä, mutta tarpeetontahan minun on jakaa tuomani uutisen edut toisen kanssa. Ymmärrättekö? Sinetinvartija siirtää minut tietysti toiseen sijaan ja nauttii kaikki edut. Sanon teille vain yhden asian: tulevaisuuteni on varma, jos saavun Tuileries'hin ensimmäisenä, sillä silloin olen tehnyt kuninkaalle niin suuren palveluksen, että sitä ei voida unohtaa.
– Siinä tapauksessa, rakas ystävä, menkää valmistautumaan matkalle. Minä kutsun Salvieux'n luokseni ja pyydän häntä kirjoittamaan kirjeen, joka avaa teille kaikki ovet.
– Hyvä on, kiirehtikää, sillä neljännestunnin päästä minun täytyy olla postivaunuissa.
– Pysäyttäkää vaunut taloni eteen.
– Tietysti. Pyydättehän puolestani anteeksi rouva markiisittarelta ja neiti Saint-Méranilta, jonka jätän tällaisena päivänä hyvin vastenmielisesti.
– Tapaatte tullessanne molemmat työhuoneessani ja voitte sanoa heille hyvästi.
– Tuhannet kiitokset. Pitäkää huolta kirjeestäni.
Markiisi soitti. Lakeija astui sisään.
– Sanokaa kreivi Salvieux'lle, että odotan häntä… Nyt, menkää, sanoi markiisi kääntyen Villefort'in puoleen.
– Hyvä on, menen ja palaan kohta.
Ja Villefort lähti juosten pois. Mutta tultuaan portille hän tuli ajatelleeksi, että jos nähtäisiin kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen juoksevan, niin koko kaupunki voisi tulla siitä levottomaksi. Hän läksi siis astumaan tavallisella virallisella tavallaan.
Ovensa luona hän näki varjossa aivan kuin valkoisen haamun, joka odotti häntä liikkumattomana.
Siellä oli kaunis Mercedes, joka ei ollut kuullut mitään Edmondista ja oli nyt hiipinyt hankkimaan tietoja rakastettunsa vangitsemisesta.
Villefort'in lähestyessä hän erkani muurista, jota vastaan
