josta puhutte, sanoi Villefort, – on suuri rikollinen, enkä minä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.
Mercedeksen rinnasta nousi nyyhkytys, ja kun Villefort koetti päästä hänen ohitseen, niin tyttö pidätti hänet toisen kerran.
– Mutta missä hän on, kysyi hän, – jotta voin ottaa selkoa siitä, onko hän elossa vai kuollut?
– En tiedä, hän ei ole enää minun huostassani, vastasi Villefort.
Häntä vaivasi tuo kaunis katse ja rukoileva ilme, hän työnsi Mercedeksen syrjään ja astui sisään sulkien nopeasti oven jälkeensä, ikään kuin jättääkseen ulkopuolelle tytön tuskan.
Mutta tuskaa ei siten voi karkottaa luotaan. Villefort astui sisään, sulki oven, mutta salongissa hänen polvensa tulivat hervottomiksi. Hänen rinnastaan nousi huokaus, joka muistutti nyyhkytystä, ja hän vaipui nojatuoliin.
Tämän sairaan sydämen pohjalle ilmestyi nyt ensimmäinen kalvavan haavan alku. Tuo mies, jonka hän uhrasi kunnianhimolleen, tuo syytön, joka sai maksaa hänen syyllisen isänsä puolesta, ilmestyi hänen eteensä kalpeana ja uhkaavana ojentaen kätensä yhtä kalpealle morsiamelleen. Ja näyn mukana tuli tunnonvaiva, jäytävä ja tuskainen muisto väärästä teosta, haava, joka syventyy syventymistään kuolemaan asti.
Villefort oli usein vaatinut kuolemantuomiota syytetylle tuntematta muuta mielenliikutusta kuin sen, minkä tuomari tuntee taistellessaan syytettyä vastaan. Ja nämä syytetyt, jotka oli mestattu sen vuoksi, että hän loistavalla kaunopuheisuudellaan oli saanut tuomarit ja lautamiehet puolelleen, eivät olleet jättäneet pilven varjoakaan hänen otsalleen, sillä he olivat rikollisia tai ainakin Villefort uskoi heidät rikollisiksi.
Mutta tällä kertaa oli asian laita aivan toinen. Hän oli tuominnut elinkautiseen vankeuteen syyttömän, riistänyt tältä vapauden ja onnen. Tällä kertaa hän ei enää ollut tuomari vaan pyöveli.
Jos tällä hetkellä Renéen suloinen ääni olisi kaikunut hänen korvissaan ja rukoillut armoa, jos kaunis Mercedes olisi astunut sisään ja sanonut: "Jumalan nimessä, joka kaiken näkee ja kaiken tuomitsee, antakaa minulle takaisin sulhaseni", niin Villefort olisi kirjoittanut Dantèsin vapauttamiskäskyn, vaikka siitä olisi hänelle ollut mitkä seuraukset tahansa. Mutta sen sijaan tuli sisään vain kamaripalvelija, joka ilmoitti, että postihevoset oli valjastettu matkavaunujen eteen.
Villefort nousi tai oikeammin sanoen syöksyi ulos aivan kuin mies, joka on voittanut sisäisen taistelun, riensi kirjoituspöytänsä luo, pisti laatikosta taskuunsa kaiken siellä olevan kullan, käveli hetkisen epäröiden huoneessaan käsi otsallaan. Mutta kun hän tunsi kamaripalvelijansa laskevan viitan hänen hartioilleen, niin hän lähti, nousi kiireesti vaunuihin ja käski ajaa Saint-Méranien luo.
Onneton Dantès oli tuomittu.
Niin kuin markiisi oli luvannut, Villefort tapasi markiisittaren ja Renéen hänen työhuoneessaan. Nähdessään Renéen vavahti nuori mies, sillä hän uskoi tämän uudelleen pyytävän häntä päästämään Dantèsin vapaaksi. Mutta myönnettäköön ihmis-itsekkyyden häpeäksi, että nuori tyttö ei ajatellut muuta kuin Villefort'in matkaa.
Hän rakasti Villefort'ia, tämä matkusti pois juuri sinä hetkenä, jolloin oli tulemassa hänen miehekseen. Villefort ei voinut sanoa, milloin palaa, ja sen sijaan että olisi säälinyt Dantèsia, Renée kirosikin miestä, joka erotti hänet rakkaastaan.
Mutta mitä sanoi sitten Mercedes!
Mercedes-parka kohtasi Loge-kadun kulmassa Fernandin, joka oli häntä seurannut. Hän palasi Catalansiin ja heittäytyi epätoivon vallassa vuoteelleen. Fernand laskeutui vuoteen eteen polvilleen puristaen hänen jääkylmää kättään ja painaen sille tuliset suudelmansa, joita Mercedes ei edes tuntenut.
Niin hän vietti yönsä. Lamppu sammui, kun öljy loppui siitä. Hän ei tajunnut pimeyttä enempää kuin valoakaan, ja päivä koitti hänen huomaamattaan.
Tuska oli kietonut hänen silmiensä eteen siteen, niin ettei hän nähnyt ketään muuta kuin Edmondin.
– Sinäkö siinä oletkin? sanoi hän viimein kääntyen Fernandin puoleen.
– Eilisestä saakka en ole poistunut luotasi, sanoi Fernand ja huokasi raskaasti.
Morrel ei vielä ollut lakannut toivomasta. Hän oli kuullut, että kuulustelun jälkeen Dantès oli viety vankilaan. Hän oli silloin juossut kaikkien ystäviensä luo, hän oli käynyt Marseillen vaikutusvaltaisten henkilöiden luona. Mutta oli jo levinnyt tieto, että tuo nuori mies oli vangittu bonapartelaisena kätyrinä, ja kun siihen aikaan rohkeimmatkin pitivät Napoleonin pyrkimistä takaisin valtaistuimelle uhkarohkeana yrityksenä, niin kaikki olivat häntä kohtaan kylmiä, pelkäsivät ja kieltäytyivät auttamasta, ja hän palasi kotiinsa myöntäen, että asia oli vakava ja että kukaan ei voinut Dantèsia pelastaa.
Caderousse oli hyvin levoton ja rauhaton. Sen sijaan että olisi lähtenyt liikkeelle, niin kuin Morrel oli tehnyt, sen sijaan että olisi edes yrittänyt jotakin tehdä Dantèsin hyväksi, hän oli sulkeutunut huoneeseensa kahden viinipullon ääreen ja koetti hukuttaa levottomuuttaan humalaan. Mutta kahdella viinipullolla hän ei voinut sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli liiaksi humalassa voidakseen mennä hakemaan lisää viiniä ja kuitenkin niin selvä, että humala ei voinut tappaa muistoja, ja niinpä hän oli jäänyt huoneeseensa ja nojaten ontuvaan pöytään, jolla oli kaksi tyhjää viinipulloa, näki kaikkien Hoffmannin kummitusten tanssivan lepattavan kynttilän valossa.
Danglars vain ei ollut levoton eikä rauhaton, vaan olipa hän iloinenkin, sillä hän oli kostanut viholliselleen ja taannut paikkansa Pharaonissa. Danglars oli noita laskelmaihmisiä, jotka syntyvät kynä korvan takana ja mustepullo sydämen paikalla. Kaikki oli hänen mielestään tässä maailmassa vähennyslaskua tai kertolaskua, ja numero oli hänelle paljon rakkaampi kuin ihminen, jos tuo numero voi lisätä niitä tuloja, joita ihminen tahtoi vähentää.
Danglars oli siis mennyt levolle tavalliseen aikaan ja nukkui rauhallisesti.
Kun Villefort oli saanut Salvieux'n kirjeen, hän suuteli Renéen molempia poskia, suuteli rouva Saint-Méranin kättä, puristi markiisin kättä ja läksi postihevosten vetämänä kiitämään Aixiin vievää tietä.
Dantèsin isä oli menehtyä tuskasta ja levottomuudesta.
10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa
Jättäkäämme Villefort matkalleen Pariisiin, jonne ajaessaan hän kolminkertaisten kyytirahojen voimalla kiitää huimaavaa vauhtia eteenpäin, ja menkäämme parin kolmen salin läpi siihen pieneen työhuoneeseen Tuileries-palatsissa, joka oli Napoleonin ja sittemmin Ludvig XVIII: n työhuoneena.
Tässä huoneessa istui kuningas Ludvig XVIII pähkinäpuisen pöydän ääressä, jonka hän oli tuonut mukanaan Hartwellista ja josta hän piti hyvin paljon. Hän kuunteli jokseenkin välinpitämättömänä viidenkymmenen tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäistä harmaatukkaista, ylhäisen näköistä, asultaan hyvin huoliteltua herrasmiestä, tehden samalla merkintöjä Gryphiuksen toimittaman Horatius-painoksen sivujen reunustaan. Painos oli jokseenkin puutteellinen, vaikka sitä pidettiinkin jokseenkin arvokkaana, ja se tarjosi Hänen Majesteettinsa kielellisille huomioille runsaasti ainesta.
– Mitä siis sanoittekaan? kysyi kuningas.
– Että olen hiukan levoton, sire.
– Todellako?
