kohtalon määräys.
Ministeri seisoi kumarassa kuullessaan tämän kamalan tuomion. Herra Blacas kuivasi hikeävaluvaa otsaansa. Villefort hymyili sielussaan, sillä hän tunsi oman arvonsa nousevan.
– Sortua, jatkoi Ludvig XVIII, joka heti paikalla oli huomannut, mihin kuiluun hänen valtansa oli kaatumaisillaan, – sortua, ja saada siitä tieto lennättimellä! Mieluummin olisin tahtonut nousta mestauslavalle, niin kuin veljeni Ludvig XVI, kuin naurunalaisena tulla ajetuksi Tuileries'n portaita alas…
– Sire, sire, sopersi ministeri, – armoa…!
– Astukaa lähemmäksi, herra Villefort, sanoi kuningas viitaten nuorelle miehelle, joka liikkumattomana seisoi syrjässä ja seurasi tätä keskustelua, josta valtakunnan kohtalo näytti riippuvan, – astukaa lähemmäksi ja sanokaa tälle herralle, että edeltäpäin saattoi tietää kaiken sen, mitä hän ei tietänyt.
– Sire, olihan aivan mahdotonta tietää, mitä aikeita tällä miehellä oli, sillä hän salasi ne koko maailmalta.
– Aivan mahdotonta! Käytätte todellakin suuria sanoja. Valitettavasti on olemassa erilaisia suuria sanoja niin kuin miehiäkin, olen molempia punninnut. Onko ministerin, jolla on käytettävänään hallinto, virastot, poliisipalvelijat, urkkijat, vakoilijat ja puolitoista miljoonaa valtion varoja, mahdotonta tietää, mitä tapahtuu kolmenkymmenen peninkulman päässä Ranskan rajalta! Katsokaahan tätä virkamiestä, hän tiesi enemmän kuin koko teidän poliisilaitoksenne ja olisi pelastanut kruununi, jos hänellä olisi ollut oikeus käyttää lennätintä niin kuin teillä.
Poliisiministerin vihamielinen katse kääntyi Villefort'iin, joka kumarsi vaatimattomana kuin voittaja ainakin.
– En sano tätä teille, Blacas, sillä vaikka ette olekaan mitään saanut ilmi, niin olette selväjärkisenä kuitenkin pitänyt epäilyksestänne kiinni. Joku muu kuin te olisi ehkä pitänyt herra Villefort'in ilmiantoa vähäpätöisenä tai pitänyt sitä voitonhimoisen onnenonkijan keksimänä.
Nämä sanat viittasivat siihen, mitä poliisiministeri oli vähän aikaisemmin puhunut.
Villefort ymmärsi kuninkaan viittauksen. Joku toinen olisi ylistyksestä huumaantunut, mutta hän pelkäsi saavansa poliisiministeristä verivihollisen, vaikka tämä olikin auttamattomasti menettänyt asemansa. Ministeri, joka ei valtansa päivinä ollut voinut aavistaa Napoleonin salaisuuksia, voi sortumisensa hetkenä päästä selville Villefort'in salaisuuksista. Hänen ei sitä varten tarvinnut tehdä muuta kuin kuulustella Dantèsia. Hän ryhtyi siis auttamaan ministeriä sen sijaan, että olisi painanut häntä alas.
– Sire, sanoi Villefort, – se, mitä Teidän Majesteettinne pitää minun valppautenani, johtuu ainoastaan sattumasta. Olen käyttänyt sattumaa siten kuin velvollisuuteni oli nöyränä alamaisena, siinä kaikki. Älkää antako, sire, minulle suurempaa arvoa kuin olen ansainnut, ettei Teidän Majesteettinne tarvitsisi muuttaa aikaisempaa käsitystänne minusta.
Kaunopuheisella katseella poliisiministeri kiitti nuorta miestä, ja Villefort huomasi onnistuneensa aikeessaan; hän oli menettämättä mitään kuninkaan kiitollisuudesta saanut luotettavan ystävän, johon hän vaaran hetkellä saattoi turvata.
– Hyvä on, sanoi kuningas. – Ja nyt, hyvät herrat, sanoi hän kääntyen Blacasin ja poliisiministerin puoleen, – en tarvitse teitä enää, voitte poistua. Se, mikä nyt on tehtävä, kuuluu sotaministerin velvollisuuksiin.
– Kaikeksi onneksi, sire, sanoi Blacas, – voimme luottaa armeijaan. Teidän Majesteettinne tietää, että kaikki raportit ilmaisevat, kuinka uskollinen se on hallitukselle.
– Älkää puhuko minulle raporteista. Nyt, herttua, tiedän, kuinka paljon niihin voi luottaa. Mitä tulee raportteihin, herra paroni, mitä olette saanut tietää uutta Saint-Jacques-kadun asiasta?
– Saint-Jacques-kadun asiasta! sanoi Villefort, joka ei voinut pidättää huudahdusta.
Mutta äkkiä hän vaikeni.
– Anteeksi, sire, sanoi hän, – uskollisuuteni Teidän Majesteettianne kohtaan saa minut taukoamatta unohtamaan, ei kunnioitustani, sillä siksi lujaan se on juurtunut sydämeeni, vaan hovisäännöt.
– Jatkakaa, sanoi Ludvig XVIII, – tänään olette hankkinut itsellenne oikeuden kysellä.
– Sire, sanoi poliisiministeri, – aioin juuri tänään antaa Teidän Majesteetillenne kaikki tässä asiassa hankkimani uudet tiedot, kun Teidän Majesteettinne huomio kääntyi toisaanne tämän kamalan rannikkotapauksen johdosta. Tällä hetkellä eivät nämä tiedot voi kiinnittää kuninkaan huomiota.
– Päinvastoin, päinvastoin, sanoi Ludvig XVIII, – tämä asia näyttää olevan suoranaisessa yhteydessä sen kanssa, mikä nyt meitä huolestuttaa, ja ehkä kenraali Quesnelin kuolema vie meidät suuren sisäisen salaliiton perille.
Kuullessaan kenraali Quesnelin nimen Villefort säpsähti.
– Sire, jatkoi poliisiministeri, – tämä kuolema näyttää kaikista tiedonannoista päättäen olevan seurauksena ei itsemurhasta, niin kuin alussa luultiin, vaan murhasta. Kenraali Quesnel näyttää lähteneen bonapartelaisesta yhdistyksestä juuri ennen katoamistaan. Eräs tuntematon mies oli samana aamuna tullut häntä etsimään ja pyytänyt häntä tulemaan Saint-Jacques-kadun varrelle. Pahaksi onneksi kenraalin palvelija, joka tätä kutsua tuotaessa parhaillaan suki herransa tukkaa, kuuli ainoastaan Saint-Jacques-kadun nimen, mutta ei numeroa.
Poliisiministerin antaessa näitä tietoja Ludvig XVIII: lle Villefort vuoroin punastui ja kalpeni.
Kuningas kääntyi hänen puoleensa.
– Eikö niin, herra Villefort, onhan teidän mielipiteenne sama kuin minunkin, että kenraali Quesnel, jonka luultiin olevan kruununanastajan puolella, mutta joka todellisuudessa olikin minulle uskollinen, on joutunut bonapartelaisen salahyökkäyksen uhriksi?
– Se on kyllä luultavaa, vastasi Villefort. – Mutta eikö asiasta tiedetä mitään tarkemmin?
– Ollaan sen miehen jäljillä, joka tuli häntä kutsumaan.
– Ollaanko hänen jäljillään? kysyi Villefort.
– Ollaan; palvelija on antanut hänen tuntomerkkinsä. Hän on noin viisikymmentäviisivuotias, tumma, mustasilmäinen, tuuheakulmainen ja viiksekäs. Hänellä oli yllään sininen pitkä takki, ja hänen napinreiässään oli kunnialegioonan ritarin merkki. Eilen seurattiin erästä henkilöä, johon nämä tuntomerkit täydellisesti sopivat, ja hänen jälkensä hävisivät Jussienne- ja Coq-Héron-katujen kulmassa.
Villefort tarttui tuolin selkänojaan, sillä poliisiministerin puhuessa hän tunsi jalkojensa herpaantuvan. Mutta kun hän kuuli tuntemattoman päässeen takaa-ajajiensa kynsistä, hän hengähti helpotuksesta.
– Etsikää tuota miestä, sanoi kuningas poliisiministerille, – sillä kenraali Quesnel, jota me tällä hetkellä olisimme kipeästi tarvinneet, näyttää joutuneen murhayrityksen uhriksi, on se sitten ollut bonapartistien tai muiden toimeenpanema. Ja minä tahdon, että murhaajat saavat ankaran rangaistuksen.
Villefort tarvitsi koko kylmäverisyytensä ollakseen ilmaisematta, kuinka kuninkaan määräys häntä kauhistutti.
– Kummallinen seikka! sanoi kuningas
