Herra Villefort, mahdatte olla uupunut pitkästä matkasta, menkää lepäämään. Olette varmaankin mennyt isänne luo asumaan?
Maailma musteni Villefort'in silmissä.
– En, sire, sanoi hän, – olen ottanut asunnon Madrid-hotellissa, Tournon-kadun varrella.
– Olette kai tavannut hänet?
– Sire, riensin ensin herttua Blacasin luo.
– Tapaatte kai hänet ainakin?
– En luule, sire.
– Ah, sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII hymyillen, jolloin huomasi, että hän ei ollut edellisiä kysymyksiä tehnyt tarkoituksetta, – unohdin, että välinne herra Noirtier'n kanssa eivät ole hyvät ja että siinä asiassa olette tehnyt uuden uhrauksen kuninkaalliselle asialle. Se ansaitsee palkintonsa.
– Sire, Teidän Majesteettinne osoittama hyvyys on suurempi palkinto kuin mitä uskalsin odottaakaan, eikä minulla ole enää mitään muuta kuninkaalta pyydettävänä.
– Olkoon kuinka tahansa, me emme teitä unohda, siitä voitte olla varma. Sitä odottaessanne (kuningas irroitti kunnialegioonan ristin, joka hänellä tavallisesti oli sinisen takkinsa rinnuksessa Pyhän Ludvigin ristin rinnalla sekä Notre-Dame du Mont Carmelin ja Saint-Lazaren kunniamerkkien yläpuolella, ja ojensi sen Villefort'ille), sitä odottaessanne ottakaa ainakin tämä risti.
– Sire, Teidän Majesteettinne erehtyy, sanoi Villefort, – tämä on upseerin risti.
– Niin onkin, sanoi Ludvig XVIII, – ottakaa se sellaisena kuin se on. Minulla ei ole aikaa lähettää toista noutamaan. Blacas, te pidätte huolta siitä, että valtakirja toimitetaan herra Villefort'ille.
Ylpeyden ja ilon kyynelet täyttivät Villefort'in silmät. Hän otti ristin ja suuteli sitä.
– Ja nyt, kysyi hän, – mitä määräyksiä Teidän Majesteettinne suvaitsee antaa minulle?
– Levätkää ja muistakaa, että vaikka ette voikaan palvella minua Pariisissa, voitte hyvin paljon hyödyttää minua Marseillessa.
– Sire, sanoi Villefort kumartaen, – tunnin kuluttua lähden Pariisista.
– Lähtekää, sanoi kuningas, – ja jos unohdan teidät – kuninkailla on huono muisti – , niin älkää pelätkö vedota siihen… Herra paroni, lähettäkää etsimään sotaministeriä. Blacas, jääkää!
– Te astuitte oikeasta ovesta sisään, sanoi poliisiministeri Villefort'ille lähtiessään palatsista, – ja onnenne on taattu.
– Kestäneekö se kauankaan! ajatteli Villefort jättäessään hyvästit poliisiministerille, jonka virkaura oli loppunut, ja katsellessaan, mistä saisi hevosen ajaakseensa asuntoonsa.
Muuan ajuri ajoi ohitse pitkin rantakatua. Villefort viittasi sille ja se lähestyi. Villefort painautui vaunujen istuimelle ja antautui kunnianhimoisten unelmien valtaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän oli saapunut asuntoonsa. Hän käski valjastaa hevosensa kahden tunnin kuluttua ja pyysi aamiaista.
Hän aikoi juuri aloittaa ateriansa, kun kuului varma ja voimakas ovikellon soitto. Kamaripalvelija riensi avaamaan, ja Villefort kuuli äänen mainitsevan hänen nimeänsä.
– Kukahan jo tietää minun olevan täällä? ajatteli nuori mies.
Samassa astui kamaripalvelija sisään.
– No, kysyi Villefort, – mitä nyt? Kuka soitti ovikelloa? Kuka kysyy minua?
– Eräs vieras herra, joka ei tahdo mainita nimeään.
– Mitä! Vieras herrako, joka ei tahdo mainita nimeään? Mitä tuo vieras herra minusta tahtoo?
– Hän tahtoo puhutella herraa.
– Minuako?
– Niin.
– Mainitsiko hän nimeni?
– Mainitsi.
– Ja minkä näköinen tuo vieras herra on?
– Hän on viidenkymmenen iässä.
– Lyhyt vai pitkä?
– Noin herran kokoinen.
– Tumma vai vaalea?
– Tumma, hyvin tumma. Hänellä on musta tukka, mustat silmät, mustat kulmakarvat.
– Ja mitä hänellä on yllään? kysyi Villefort kiihkeästi.
– Pitkä, sininen takki, joka on napitettu ylhäältä alas asti. Rinnassa kunnialegioonan risti.
– Se on hän, mutisi Villefort kalveten.
– Hitto vieköön, sanoi vieras, jonka tuntomerkit olemme jo kaksi eri kertaa kuulleet, ja astui huoneen kynnykselle, – ovatpa nämä sopivia tapoja. Onko Marseillessa poikien tapana antaa isänsä odottaa eteisessä?
– Isäni! huudahti Villefort. – En siis erehtynyt … arvelinkin, että te se olette.
– Jos arvelit, että minä se olin, jatkoi äsken tullut henkilö laskiessaan keppinsä nurkkaan ja hattunsa tuolille, – niin sallihan minun sanoa sinulle, Gérard, että et tehnyt kauniisti antaessasi minun sillä tavoin odottaa.
– Jättäkää meidät, Germain, sanoi Villefort.
Palvelija poistui silminnähtävästi hämmästyneenä.
12. Isä ja poika
Herra Noirtier, sillä hän se todellakin oli, seurasi katseillaan palvelijaa siksi, kunnes tämä oli sulkenut oven. Sitten, peläten miehen ehkä kuuntelevan oven takana, hän meni avaamaan oven. Toimenpide ei ollut tarpeeton, sillä Germain livahti nopeasti tiehensä; hänelle oli kyllä tuttu se synti, joka vei esivanhempamme turmioon. Herra Noirtier meni sitten sulkemaan eteishuoneen oven, palasi sulkemaan makuuhuoneen oven, lykkäsi teljet eteen ja ojensi sitten kätensä Villefort'ille, joka oli seurannut näitä toimenpiteitä hämmästyneenä.
– No, rakas Gérard, sanoi hän luoden nuoreen mieheen katseen, jonka ilmettä ei ollut vaikea ymmärtää, – etpä näytä olevan erikoisesti ihastunut tulostani?
– Olen kyllä, isä, sanoi Villefort, – olen hyvin ihastunut. Mutta en odottanut laisinkaan tuloanne ja sen vuoksi jouduin hiukan hämilleni.
– Mutta, rakas ystävä, sanoi Noirtier istuutuen, – minäkin voisin sanoa samaa. Sinähän ilmoitit kihlajaistenne olevan helmikuun 28. päivänä, ja maaliskuun 3. päivänä olet Pariisissa?
– Se on kyllä totta, isä, sanoi Gérard lähestyen Noirtier'ta. – Mutta teidän ei tarvitse moittia minua tännetulostani, sillä sen kautta ehkä pelastan teidät.
– Todellakin, sanoi Noirtier oikaisten itsensä rennoksi nojatuoliin. – Todellakin! Kerrohan herra virkamies tarkemmin, se mahtaa olla hauskaa.
– Isä,
