style="font-size:15px;"> – Tulkoon hän milloin tahansa, hänen paikkansa säilytetään häntä varten. Mutta miksi hän ei ole vielä palannut? Minun mielestäni olisi bonapartelaisen oikeuslaitoksen huolena pitänyt olla ensi sijassa vapauttaa ne, jotka kuningasmielinen oikeuslaitos on vanginnut.
– Älkää syyttäkö umpimähkään, rakas herra Morrel, sanoi Villefort. – Kaikessa on meneteltävä laillisesti. Vangitsemiskäsky tuli ylhäältä päin, ylhäältä päin täytyy tulla vapauttamiskäskynkin. Napoleon on ollut vallassa vasta kaksi viikkoa, armahduskirjeitä ei siis ole vielä ennätetty lähettää.
– Mutta, kysyi Morrel, – eikö näitä muodollisuuksia voisi jouduttaa nyt, kun me olemme voitolla? Minulla on muutamia ystäviä, vaikutusvaltaisia tuttavia, voin saada aikaan vangitsemiskäskyn kumoamisen.
– Sellaista ei ole koskaan ollut.
– Siis hänen nimensä poistetaan vankiluettelosta.
– Poliittisista vangeista ei pidetä vankiluetteloa. Toisinaan on hallitukselle eduksi, että joku henkilö katoaa jättämättä mitään jälkeä. Vankiluettelot auttaisivat häntä etsittäessä.
– Niin tehtiin ehkä bourbonien aikana, mutta nyt…
– Niin tehdään kaikkina aikoina, rakas herra Morrel. Hallitukset seuraavat toisiaan ja ovat toistensa kaltaisia. Ludvig XIV: n rangaistusjärjestelmä toimii yhä vielä, vaikka Bastiljia ei olekaan enää. Keisari on vankilajärjestelmän suhteen ollut paljon ankarampi kuin suuri kuningas konsanaan. Ja on olemassa lukemattomia vankeja, joista vankiloiden luettelot eivät mainitse mitään.
Villefort'in alttius olisi johtanut harhaan sellaisenkin, joka oli varma asiastaan. Morrelilla ei ollut pienintäkään epäluuloa.
– Mutta, hän sanoi, – mihin keinoon neuvotte minua turvautumaan, jotta Dantès-parka pääsisi niin pian vapaaksi kuin mahdollista?
– Siihen, että lähetätte oikeusministerille anomuksen.
– Kyllähän minä tiedän, mitä anomukset saavat aikaan. Ministeri saa niitä pari sataa päivässä ja lukee niistä tuskin neljä.
– Se on totta, sanoi Villefort, – mutta hän lukee kyllä sellaisen anomuksen, jonka minä lähetän, suosittelen ja osoitan suoraan hänelle.
– Ja te otatte siis toimeksenne tämän anomuksen lähettämisen?
– Varsin mielelläni. Ennen saattoi Dantès olla syyllinen, mutta nyt hän on syytön, ja onhan velvollisuuteni toimittaa vapaaksi sama mies, joka minun ennen oli pakko toimittaa vankeuteen.
Villefort saattoi näin estää tutkimuksen, joka mahdollisesti voitaisiin panna toimeen ja joka ehdottomasti olisi syössyt hänet turmioon.
– Mutta miten kirjoitetaan ministerille?
– Istukaahan tuohon, herra Morrel, sanoi Villefort antaen paikkansa laivanvarustajalle. – Minä sanelen teille.
– Olette siis todellakin niin hyvä?
– Tietysti. Älkäämme hukatko aikaa, olemmehan hukanneet sitä jo liiaksikin.
– Niin, niin, poikaraukka odottaa, kärsii, ehkä on epätoivoissaankin.
Villefort värisi ajatellessaan tuota vankia, joka tyrmän pimeydessä ja yksinäisyydessä kirosi häntä. Mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle voidakseen peräytyä. Dantèsin täytyi murskautua hänen kunnianhimonsa pyörien alle.
– Olen valmis, sanoi laivanvarustaja istuen Villefort'in kynä kädessään.
Villefort saneli anomuksen, jossa hän tietysti mitä jaloimmassa tarkoituksessa kuvaili suurin sanoin Dantèsin isänmaallisuutta ja niitä palveluksia, joita hän oli tehnyt bonapartelaiselle liikkeelle. Tässä anomuksessa oli Dantèsista tullut Napoleonin paluun innokkain auttaja. Selväähän oli, että ministeri nähdessään tällaisen kirjelmän heti paikalla saattaa oikeuden voimaan.
Kun anomus oli valmis, luki Villefort sen ääneen.
– Nyt se on valmis, ja nyt voitte luottaa minuun.
– Ja anomus lähetetään heti?
– Vielä tänään.
– Teidän suosituksellanne varustettuna?
– Parhaimmalla suosituksellani, jossa vahvistan todeksi kaiken, mitä tässä olette kirjoittanut.
Ja Villefort kirjoitti nyt vuorostaan kirjeen kulmaan todistuksensa.
– Mitä minun nyt pitää tehdä? kysyi Morrel.
– Odottakaa, vastasi Villefort. – Minä vastaan kaikesta.
Tämä vakuutus herätti jälleen toivon Morrelissa. Hän poistui kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen luota ihastuneena ja riensi ilmoittamaan Dantèsin vanhalle isälle, että tämä kohta saa nähdä poikansa.
Mitä Villefort'iin tulee, niin sen sijaan, että olisi lähettänyt anomuksen Pariisiin, hän säilyttikin huostassaan tämän paperin, joka sillä hetkellä olisi voinut pelastaa Dantèsin, mutta joka tuonnempana olisi tuhoisa todistuskappale Villefort'ia vastaan, jos Euroopan olot ja tapausten kulku muuttuisivat niin, että kuningasvalta uudelleen palautettaisiin.
Dantès jäi siis vankilaan. Tyrmänsä pimeyteen hän ei kuullut Ludvig XVIII: n valtaistuimen kukistumista eikä sitä, mikä herätti vieläkin suurempaa kauhua, keisarikunnan kukistumista.
Mutta Villefort oli seurannut kaikkea valppaasti. Kaksi kertaa tänä lyhyenä keisarikunnan aikana Morrel kävi kyselemässä ja pyysi pyytämällä vapauttamaan Dantèsin, ja kummallakin kerralla Villefort rauhoitti häntä lupauksilla ja toivolla. Lopulta tuli Waterloon taistelu. Morrel ei enää ilmestynyt Villefort'in luo. Hän oli tehnyt nuoren ystävänsä puolesta kaiken sen, mikä inhimillisesti katsoen oli mahdollista. Jos hän tämän uuden kuningaskunnan aikana olisi yrittänyt uudestaan, niin hän olisi aivan suotta saattanut itsensä vaaraan.
Ludvig XVIII nousi jälleen valtaistuimelle. Villefort, jolle Marseille oli tullut tuskien kaupungiksi, pyysi ja saikin avoinna olevan kuninkaallisen prokuraattorin paikan Toulousessa. Heti sen jälkeen hän vietti häitään neiti Saint-Méranin kanssa, jonka isä oli entistään vaikutusvaltaisempi hovissa. Dantès jäi vankilaan. Kaikki olivat hänet unohtaneet paitsi Jumala. Nähdessään Napoleonin palaavan Ranskaan Danglars oli ymmärtänyt, kuinka vaarallisen iskun hän oli Dantèsille antanut. Hänen ilmiantonsa oli osunut oikeaan, ja niin kuin kaikki jossakin määrin rikollisuuteen taipuvat ja samalla keskinkertaisen älykkäät luonteet, hän nimitti tätä kummallista sattumaa kohtalon määräykseksi.
Mutta kun Napoleon oli jälleen palannut Pariisiin ja hänen äänensä kaikui uudelleen käskevänä ja voimakkaana, silloin alkoi Danglars'ia pelottaa. Joka hetki hän odotti Dantèsin palaavan, Dantèsin, joka kostaisi. Silloin hän ilmoitti Morrelille haluavansa jättää meripalveluksen ja meni hänen suosituksellaan erään espanjalaisen kauppiaan palvelukseen. Hän läksi Madridiin, eikä hänestä kuultu enää mitään.
Fernand ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Hän ei koettanutkaan saada tietää, miten Dantèsin oli käynyt. Mutta hän koetti selitellä Mercedekselle syitä hänen viipymiseensä ja ajatteli samalla
