jonka edessä kuvernööri puhui hattu kädessään ja jota kaksi sotilasta seurasi, niin hän heti arvasi, mistä oli kysymys. Vihdoinkin hän saisi tilaisuuden, saisi puhua ylemmän virkamiehen kanssa! Hän syöksyi kädet ojossa tarkastajaa kohden.
Sotilaat laskivat heti pistimet tanaan, sillä he luulivat vangin hyökkäävän tarkastajan kimppuun pahoissa aikeissa.
Tarkastajakin astui askelen taaksepäin.
Dantès huomasi, että hänet oli kuvattu vaaralliseksi ihmiseksi.
Silloin hän kokosi katseeseensa kaiken, mitä hänessä vielä oli tyyneyttä ja nöyryyttä, ja alkoi puhua tarkastajalle niin hellyttävästi, että se hämmästytti läsnäolijoita.
Tarkastaja kuunteli Dantèsin puhetta loppuun asti. Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:
– Hän alkaa kääntyä uskonnolliseksi, sanoi hän puoliääneen. – Hän on jo taipuvainen osoittamaan lempeitä tunteita. Huomasittehan, pelko vaikuttaa häneen. Hän väistyi pistimiä. Hullu ei olisi väistynyt mitään. Olen tässä suhteessa tehnyt kummallisia huomioita Charentonissa.
Sitten kääntyen vangin puoleen hän kysyi:
– Mitä te siis tahdotte lyhyesti sanoen?
– Tahdon saada tietää, minkä rikoksen olen tehnyt. Tahdon saada oikeutta. Tahdon, että asiani otetaan tutkittavaksi. Tahdon myöskin, että minut ammutaan, jos olen syyllinen, mutta että minut päästetään vapaaksi, jos olen syytön.
– Oletteko tyytyväinen ruokaan? kysyi tarkastaja.
– Olen kai, en minä tiedä. Mutta sehän on pikkuseikka. Pääasia, ei ainoastaan minulle onnettomalle vangille, vaan kaikille oikeutta istuville virkamiehille, jopa kuninkaalle itselleenkin, on, että syytön ei joudu häpeällisen ilmiannon uhriksi eikä kuole lukkojen takana kiroten pyöveleitään.
– Olette tänään jokseenkin nöyrä, sanoi kuvernööri. – Ette aina ole ollut sellainen. Puhuitte aivan toisin sinä päivänä, jolloin tahdoitte surmata vartijan.
– Se on kyllä totta, sanoi Dantès, – ja minä pyydänkin mitä nöyrimmin tuolta mieheltä anteeksi, sillä hän on ollut minulle hyvä… Mutta minkä sille voin? Olin silloin hullu, olin raivoissani.
– Ettekö ole enää?
– En, sillä vankeus on minut murtanut, taittanut, heikontanut. Olenhan niin kauan ollut täällä!
– Kauanko… Milloin teidät vangittiin? kysyi tarkastaja.
– Helmikuun 28. päivänä 1815, kello kaksi iltapäivällä.
Tarkastaja laski.
– Nyt on heinäkuun 30. päivä 1816. Mitä siis valitatte? Ettehän ole ollut enempää kuin seitsemäntoista kuukautta vankina.
– Enempää kuin seitsemäntoista kuukautta! sanoi Dantès. – Voi, hyvä herra te ette tiedä, mitä seitsemäntoista kuukauden vankeus on, se on seitsemäntoista vuotta, seitsemäntoista vuosisataa, varsinkin minunlaiseni miehen mielestä. Olinhan aivan lähellä onneani, olin viettämässä häitäni rakastamani naisen kanssa, edessäni oli kunniallinen toimiala, ja nyt se kaikki on minulta riistetty. Elämäni kauneimpana päivänä vaivuin synkimpään yöhön, näin tulevaisuuteni murskana; en tiedä, rakastaako morsiameni vielä minua, elääkö vanha isäni vielä. Seitsemäntoista kuukautta vankilassa mies, joka on tottunut vapaaseen meri-ilmaan, merimiehen huolettomaan elämään, avaraan, loputtomaan, ikuiseen ulappaan! Säälikää siis minua ja vaatikaa, että minua kohtaan osoitetaan ei suvaitsevaisuutta vaan ankaruutta, ei armoa vaan oikeutta. Tuomareita, en pyydä muuta kuin tuomareita. Eihän voida syytetyltä kieltää tuomareita.
– Hyvä on, sanoi tarkastaja, – saammepahan nähdä.
Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:
– Minun tulee todellakin tuota miesparkaa sääli. Kun palaamme täältä, niin näytätte minulle hänen vankikorttinsa.
– Kyllä, vastasi kuvernööri. – Mutta epäilemättä löydätte siitä hyvin ankaria syytöksiä.
– Armollinen herra, sanoi Dantès, – tiedänhän, ettette omasta tahdostanne voi päästää minua täältä pois, mutta voittehan jättää anomukseni esivallalle, voitte vaatia tutkintoa, voitte asettaa minut tuomittavaksi. Tuomiota juuri minä tahdon. Tahdon tietää, minkä rikoksen olen tehnyt ja mihin rangaistukseen olen tuomittu, sillä katsokaahan, epävarmuus on pahin rangaistus.
– Valaiskaa minulle tietä, sanoi tarkastaja.
– Huomaan äänestänne, sanoi Dantès, – että olette heltynyt. Sanokaa minulle, että saan toivoa.
– Sitä en voi sanoa, vastasi tarkastaja. – En voi luvata muuta kuin tarkastaa teitä koskevat asiapaperit.
– Silloin olen vapaa, silloin olen pelastettu!
– Kuka teidät vangitutti? kysyi tarkastaja.
– Herra Villefort, vastasi Dantès. – Menkää hänen luokseen ja puhukaa hänen kanssaan.
– Herra Villefort ei ole enää kokonaiseen vuoteen ollut Marseillessa.
Hän on Toulousessa.
– Sitten en enää ihmettelekään, sanoi Dantès, – ainoa suojelijani on poissa.
– Oliko herra Villefort'illa jokin syy vihata teitä? kysyi tarkastaja.
– Ei mitään syytä. Hän oli päinvastoin minulle hyvin ystävällinen.
– Voin siis luottaa niihin tietoihin, jotka hän on teistä kirjoittanut tai jotka hän minulle antaa?
– Täydellisesti.
– Hyvä on, odottakaa.
Dantès vaipui polvilleen, nosti kätensä taivasta kohden ja rukoili Jumalaa suojelemaan tätä miestä, joka oli astunut alas hänen vankilaansa aivan kuin Vapahtaja astui pelastamaan tuonelaan joutuneita sieluja.
Ovi sulkeutui, mutta toivo, joka tarkastajan tullessa oli saapunut, jäi tyrmään.
– Tahdotteko heti nähdä vankikortin, kysyi kuvernööri, – vai ensin käydä apotin tyrmässä?
– Tarkastakaamme tyrmät samalla kertaa, vastasi tarkastaja. – Jos palaisin raittiiseen ilmaan, ei minulla ehkä enää olisi rohkeutta jatkaa surullista tehtävääni.
– Tämä ei ole samanlainen vanki kuin tuo äskeinen, eikä hänen hulluutensa tee niin murheelliseksi kuin tuon toisen järki.
– Millainen on hänen hulluutensa?
– Se on hyvin omituinen. Hän luulee itseään suunnattoman suuren aarteen omistajaksi. Vankeutensa ensimmäisenä vuotena hän lupasi hallitukselle miljoonan, jos tämä päästäisi hänet vapaaksi, toisena vuotena kaksi, kolmantena kolme ja niin edespäin. Hän on nyt viidettä vuotta vankilassa. Hän pyytää saada puhutella teitä erikseen ja tarjoaa silloin viisi miljoonaa.
– Haha,
