ja tarkastaja katseli uteliaana hullun apotin tyrmään.
Keskellä huonetta, seinästä irroitetun savikappaleen avulla piirretyn ympyrän keskellä, lojui melkein alaston mies, niin ryysyiset olivat hänen vaatteensa. Hän piirsi tähän ympyrään hyvin selviä geometrisia viivoja ja näytti olevan yhtä kiintynyt tehtävänsä selvittämiseen kuin Arkimedes oli sinä hetkenä, jolloin Marcelluksen sotilas hänet surmasi. Hän ei liikahtanutkaan tyrmän oven auetessa eikä näyttänyt heräävän, ennen kuin soihtujen valo odottamattomalla tavalla valaisi kostean permannon, jolle hän kirjoitteli. Silloin hän kääntyi ja katsoi kummastuneena joukkoa, joka oli saapunut hänen vankilaansa.
Hän nousi nopeasti, otti kurjan vuoteensa jalkopäähän heitetyn peitteen ja kääri sen ympärilleen esiintyäkseen säädyllisemmässä puvussa vieraiden läsnä ollessa.
– Mitä teillä on valittamista? kysyi tarkastaja, joka teki saman kysymyksen kaikille.
– Minullako? sanoi apotti hämmästyneenä. – Minulla ei ole mitään valittamista.
– Ette ymmärrä minua, jatkoi tarkastaja. – Olen hallituksen lähettämä virkamies, tehtäväni on käydä vankiloissa ja kuulla vangittujen valitukset.
– Siinä tapauksessa asia on aivan toinen, huudahti apotti vilkkaasti, – ja toivon, että tulemme hyvin toimeen keskenämme.
– Kas niin, sanoi kuvernööri, – sanoinhan, että hän alkaa puhua siitä.
– Armollinen herra, sanoi vanki, – olen apotti Faria, olen syntynyt Roomassa. Olin kaksikymmentä vuotta kardinaali Rospigliosin sihteerinä.
Minut vangittiin syystä, jota en tarkoin tiedä, vuoden 1811 alussa. Sen jälkeen olen vaatinut Ranskan ja Italian viranomaisilta vapauttani.
– Miksi Ranskan viranomaisilta? kysyi kuvernööri.
– Siksi, että minut vangittiin Piombinossa, ja otaksun, että samoin kuin Milano ja Firenze on Piombinokin tullut jonkin ranskalaisen departementin pääkaupungiksi.
Tarkastaja ja kuvernööri katsoivat nauraen toisiinsa.
– Toden totta, sanoi tarkastaja, – teidän uutisenne eivät ole erikoisen tuoreita.
– Ne perustuivat siihen päivään, jolloin minut vangittiin, sanoi apotti Faria. – Ja kun hänen majesteettinsa keisari oli luonut Rooman kuningaskunnan äskettäin syntynyttä poikaansa varten, niin otaksun hänen valloituksiensa perusteella täyttäneen Machiavellin ja Cesare Borgian unelman ja tehneen Italiasta yhtenäisen valtakunnan.
– Kohtalo, sanoi tarkastaja, – on tehnyt pieniä muutoksia tähän jättiläismäiseen tuumaan, jonka harras ihailija näytätte olevan.
– Ainoastaan se voi tehdä Italiasta voimakkaan, riippumattoman ja onnellisen valtion, vastasi Faria.
– Se on kyllä mahdollista, sanoi tarkastaja, – mutta en ole tullut tänne käymään kanssanne poliittista keskustelua, vaan olen tullut kysymään, niin kuin jo äsken mainitsin, onko teillä mitään valittamista ruokaanne tai asuntoonne nähden.
– Ruoka on samanlaista kuin muissakin vankiloissa, vastasi apotti, – siis hyvin huonoa. Mitä asuntoon tulee, niin näettehän itse, se on hyvin kostea ja epäterveellinen, mutta verraten mukava ollakseen tyrmä. Mutta nyt ei ole kysymys siitä, vaan tavattoman tärkeistä ja arvokkaista tiedoista, joita voin antaa hallitukselle.
– Nyt se tulee, sanoi kuvernööri hiljaa tarkastajalle.
– Sen vuoksi olenkin onnellinen saadessani nähdä teidät, sanoi apotti, – vaikka häiritsittekin minua hyvin tärkeissä laskelmissa, jotka, jos onnistuvat, muuttavat kokonaan Newtonin järjestelmän. Sallitteko minun puhua kahden kanssanne?
– Kas niin, sanoinhan sen, lausui kuvernööri tarkastajalle.
– Tunnette hoidettavanne, sanoi tämä hymyillen.
Sitten kääntyen apotti Farian puoleen hän sanoi:
– Pyyntönne on mahdoton.
– Mutta, lausui apotti, – jos hallitus voisi saada minun avullani tavattoman suuren summan, esimerkiksi viisi miljoonaa.
– Te arvasitte summan suuruudenkin, sanoi tarkastaja vuorostaan kääntyen kuvernöörin puoleen.
– Odottakaahan, sanoi apotti nähdessään tarkastajan aikovan lähteä, – meidän ei välttämättömästi tarvitse olla kahden. Herra kuvernööri voi varsin hyvin kuulla keskustelumme.
– Rakas apotti, sanoi kuvernööri, – pahaksi onneksi me jo osaamme ulkoa sen, mitä aiotte sanoa. Kysymys on teidän aarteestanne, eikö niin?
Faria loi silmänsä häntä pilkkaavaan mieheen, ja puolueeton katsoja olisi kyllä huomannut, että tästä katseesta loisti järki ja totuus.
– Juuri niin, sanoi hän, – mistä muusta minä puhuisin kuin siitä?
– Herra tarkastaja, jatkoi kuvernööri, – voin teille kertoa tämän jutun yhtä hyvin kuin apottikin, sillä neljä viisi vuotta olen saanut kuulla sitä samaa jauhettavan.
– Mikä todistaa, sanoi apotti, – että olette, herra kuvernööri, sellainen, joista Raamattu sanoo, että heillä on silmät eivätkä näe, ja korvat eivätkä kuule.
– Rakas apotti, sanoi tarkastaja, – hallitus on kaikeksi onneksi rikas eikä kaipaa teidän rahojanne. Säästäkää siis ne siihen päivään asti, jolloin lähdette vankilasta.
Apotin silmät laajenivat. Hän tarttui tarkastajan käteen.
– Mutta ellen koskaan pääse vankilasta, sanoi hän, – jos vastoin kaikkea oikeutta minua pidetään tässä tyrmässä, jos kuolen määräämättä omaisuuttani kenellekään, niin tuo aarre on mennyt hukkaan. Parempihan on, että hallitus hyötyy siitä samoin kuin minäkin? Voin kohottaa summan kuuteen miljoonaan ja tyydyn loppuun, jos pääsen vapaaksi.
– Toden totta, sanoi tarkastaja, – ellei tietäisi, että mies on hullu, uskoisi hänen puhuvan totta, niin vakuuttava hän on.
– En ole hullu, ja puhun täyttä totta, sanoi Faria, joka tarkkakuuloisena niin kuin useat vangit oli kuullut tarkastajan sanan. – Mainitsemani aarre on todellakin olemassa, ja olen valmis allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan viette minut määräämälleni paikalle. Teidän nähtenne kaivetaan se maasta esiin. Jos valehtelen eikä mitään löydetä, saatte tuoda minut takaisin tähän tyrmään, ja jään tänne ikuisiksi ajoiksi.
Kuvernööri alkoi nauraa.
– Onko aarteenne kaukanakin? kysyi hän.
– Noin viidenkymmenen peninkulman päässä täältä, sanoi Faria.
– Juttu on sangen hyvin laadittu, sanoi kuvernööri. – Jos kaikki vangit lähtisivät vartijoiden kanssa huvikävelylle viidenkymmenen peninkulman päähän, niin tarjoutuisihan heille montakin tilaisuutta karata.
– Tuo on vanha ja tuttu keino, sanoi tarkastaja, – eikä tämä herra ole edes sen keksijä.
Sitten
