style="font-size:15px;"> Päivä koitti, vartija tuli tyrmään. Dantès sanoi, että vesiruukku oli juodessa pudonnut hänen käsistään ja mennyt rikki. Vartija meni mutisten etsimään toista ruukkua viitsimättä edes koota särkyneen siruja.
Hän palasi vähän ajan päästä, käski vankia olemaan varovaisempi ja poistui.
Sanomattomalla ilolla Dantès kuunteli sulkeutuvan lukon kitinää, joka ennen oli aina kouristanut hänen sydäntään. Hän kuuli askelten loittonevan. Kun ne olivat häipyneet, hän syöksyi vuoteensa luo ja siirsi sen syrjään.
Kosteus oli tehnyt rappauksen hauraaksi, ja Dantès näki sydän ilosta sykkien, miten se palasittain irtaantui. Puolen tunnin päästä hän oli irroittanut siitä kourallisen. Matemaatikko olisi tämän perusteella voinut laskea, että noin kahden vuoden työllä voi kaivaa kahden neliöjalan laajuisen ja kaksikymmentä jalkaa pitkän käytävän, ellei kallio satu tielle.
Vanki soimasi itseään siitä, ettei ollut käyttänyt pitkää aikaansa työhön, vaan oli tuhlannut sen toivomiseen, rukoilemiseen ja epätoivoon.
Kun hän kohta tuli olleeksi vankilassa kuusi vuotta, niin minkä työn hän olisikaan saanut aikaan, vaikka hitaastikin edistyen.
Ja tämä ajatus lisäsi hänen intoaan.
Kolmen päivän kuluessa hänen onnistui raapia kaikki rappaus erään kiven ympäriltä. Seinä oli rakennettu muurikivistä ja sinne tänne oli lujitteeksi pantu hakattu kivi. Tällainen hakattu kivi oli nyt paljaana; nyt se olisi ollut saatava paikoiltaan pois.
Dantès koetti kynsillään, mutta ne olivat liian heikot.
Ruukunkappaleet särkyivät, kun hän työnsi ne koloon ja koetti niiden avulla vääntää.
Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen. Täytyikö hänen jäädä toimettomana ja hyödyttömänä odottamaan, kunnes naapuri oli tehnyt kaiken tai kenties väsynyt työhönsä!
Silloin heräsi hänessä ajatus.
Vartija toi joka päivä Dantèsin keitoksen tinatulla rautakasarilla. Siinä oli jonkun toisenkin vangin keitos, sillä Dantès oli huomannut, että tämä kasari oli joko aivan täynnä tai puolillaan, riippuen siitä, kummasta vartija aloitti jakelunsa.
Kasarissa oli rautainen varsi. Tätä vartta Dantèsin teki mieli, ja hän olisi maksanut siitä kymmenen vuotta elämästään.
Vartija kaasi kasarin sisällyksen Dantèsin vatiin. Syötyään puulusikalla keitoksen Dantès pesi vadin, jota sitten joka päivä käytettiin.
Illalla Dantès asetti vadin oven ja pöydän puoliväliin lattialle.
Tullessaan vartija astui sen päälle, ja se meni tuhansiksi kappaleiksi.
Tällä kertaa hän ei voinut mistään soimata Dantèsia. Tämä oli kyllä tehnyt väärin jättäessään vatinsa lattialle, mutta vartija ei myöskään ollut katsonut minne astui.
Vartija mutisi äreästi ja silmäili ympärilleen, minne kaataisi keitoksen. Dantèsin tyrmässä ei ollut muita astioita.
– Jättäkää kasari tänne, sanoi Dantès, – saatte sen huomenna takaisin tuodessanne aamiaista.
Tämä ehdotus miellytti laiskaa vartijaa. Näinhän hänen ei tarvitsisi turhaan kavuta portaita.
Hän jätti kasarin.
Dantès vapisi ilosta.
Tällä kertaa hän söi nopeasti liemen ja lihan, joka vankilan tavan mukaan oli pantu liemen sekaan. Odotettuaan sitten tunnin ajan ja ollessaan varma, ettei vartija enää tulisi, hän siirsi vuoteensa syrjään, tarttui kasariin, työnsi sen varren puhdistamansa kiven ja muurikiven väliin ja alkoi vääntää.
Kivi liikahti, ja Dantès huomasi, että työ sujui hyvin.
Tunnin päästä oli kivi irroitettu muurista, johon jäi puolentoista jalan levyinen aukko.
Dantès kokoili huolellisesti kaiken laastin, vei sen tyrmänsä nurkkaan, kaivoi ruukkunsa kappaleella harmahtavaan multaan kolon ja peitti laastin mullalla.
Koko yön hän jatkoi kiihkeästi työtään, asetti aamun koittaessa kiven paikoilleen, veti vuoteen sen eteen ja laskeutui levolle.
Aamiaiseksi oli palanen leipää. Vartija tuli ja laski sen pöydälle.
– No, ettekö tuo minulle uutta vatia? kysyi Dantès.
– En, vastasi vartija. – Te särjette kaiken, ruukkunne rikoitte ja olette syypää siihen, että vatinne särkyi. Jos kaikki vangit saisivat niin paljon vahinkoa aikaan, ei hallituksella olisi siihen varoja. Saatte pitää kasarin, keitoksenne kaadetaan siihen. Tällä tavoin ehkä ette riko astioita enää.
Dantès nosti silmänsä taivaaseen ja pani peitteen alla kätensä ristiin. Hän kiitti tästä rautaesineestä Jumalaa hartaammin kuin oli aikaisemmassa elämässään mistään suuresta armolahjasta kiittänyt.
Mutta hän oli huomannut, että siitä alkaen, kun hän oli ryhtynyt työhön, ei tuo toinen vanki enää jatkanutkaan.
Eihän hänen silti tarvinnut tauota työstään. Ellei hänen naapurinsa tullut hänen luokseen, niin hän meni naapurinsa luo.
Koko päivän hän teki työtä. Illalla hän oli uuden työaseensa avulla irroittanut muurista toistakymmentä kourallista muurikiviä, laastia ja sementtiä.
Vartijan tullessa hän oikoi parhaansa mukaan varren ja laski kasarin tavalliselle paikalleen. Vartija kaatoi siihen tavallisen annoksensa liha- tai kalakeitosta, jälkimmäistä paastopäivinä, joita pidettiin kolme kertaa viikossa. Senkin avulla Dantès olisi voinut laskea ajan, ellei hän jo aikoja sitten olisi luopunut tästä toimesta.
Keitoksen tuotuaan vartija poistui.
Tällä kertaa Dantès tahtoi päästä selville siitä, oliko naapuri todellakin lakannut tekemästä työtä.
Hän kuunteli.
Kaikki oli yhtä hiljaista kuin noina kolmena päivänä, joina työ oli ollut seisauksissa.
Dantès huokasi, naapuri varmaankin epäili häntä.
Hänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut, ja hän teki koko yön työtä. Mutta parin kolmen tunnin työn jälkeen hän kohtasi esteen. Rauta ei enää mennyt sisään, vaan liukui sileätä pintaa pitkin.
Dantès kosketti käsillään estettä ja huomasi sen hirreksi.
Tämä hirsi oli aivan Dantèsin kaivaman aukon edessä.
Nyt hänen täytyi kaivaa joko sen ylä- tai alapuolelta.
Onneton nuori mies ei ollut odottanut tällaista estettä.
– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti hän, – olinhan rukoillut sinua, olinhan toivonut sinun kuulevan rukoukseni. Jumala, kun riistit minulta vapauden, Jumala, kun otit minulta kuoleman rauhan, Jumala, kun palautit minut elämään, Jumala, armahda minua nyt äläkä salli minun sortua epätoivoon!
– Kuka puhuu Jumalasta ja epätoivosta samalla
