ei siis voi olla siitä muuta kuin noin viidentoista jalan päässä?
– Enintään.
– No niin, käytävän keskikohdalle teemme uuden käytävän, joka lähtee siitä aivan kuin ristin poikkipuu. Tällä kertaa mittailette tarkemmin. Tulemme ulomman käytävän alle. Surmaamme vartijan ja pakenemme. Tämän tuuman onnistumiseen ei tarvita muuta kuin rohkeutta, jota teillä on, ja voimaa, jota on minulla. En puhukaan kärsivällisyydestä, te olette antanut siitä todistuksen, ja minä teen parhaani.
– Odottakaahan hetkinen, sanoi apotti. – Ette tiedä, minkälaatuinen on rohkeuteni ja miten olen aikonut käyttää voimaani. Mutta kuulkaahan minua tarkoin, nuori ystäväni, palvelin mielestäni Jumalaa vapauttamalla hänen luomansa olennon, joka syyttömästi oli tuomittu.
– No, kysyi Dantès, – eikö asian laita ole yhä vielä sama, ja oletteko tuntenut olevanne syyllinen sen jälkeen kuin minut kohtasitte?
– En, mutta en tahdo tullakaan syylliseksi. Tähän asti luulin olevani tekemisissä ainoastaan kuolleen aineen kanssa, nyt te tahdotte minun ryhtyvän tekemisiin ihmisten kanssa. Olen voinut puhkaista muurin ja hävittää portaat, mutta en voi puhkaista ihmisrintaa ja hävittää ihmisen olemusta.
Dantès teki pienen hämmästystä osoittavan liikkeen.
– Mutta jos sillä tavalla pääsisitte vapaaksi, sanoi hän, – niin kuinka sellaiset seikat voivat teitä estää?
– Miksi te ette jonakin iltana ole pöytänne jalalla surmannut vartijaanne, pukeutunut hänen pukuunsa ja koettanut paeta?
– Siksi, että se ajatus ei ole tullut mieleeni, vastasi Dantès.
– Siksi, että vaistomaisesti kammoatte sellaista rikosta niin suuresti, ettette ole sitä tullut edes ajatelleeksi, sanoi vanhus. – Kaikissa yksinkertaisissa ja luvallisissa asioissa varoittaa omatuntomme meitä väistymästä oikealta tieltä. Tiikeri, jota luonto ja kohtalon määräys vaatii vuodattamaan verta, ei tarvitse muuta kuin että sen hajuaisti ilmoittaa saaliin olevan lähellä, heti se syöksyy tuon saaliin kimppuun ja repii sen. Se tottelee vaistoaan. Mutta ihminen sitä vastoin kauhistuu verta. Yhteiskunnalliset lait eivät kiellä vuodattamasta verta, vaan luonnon lait.
Dantès oli hämillään. Se selitti, mitä hänen tietämättään oli tapahtunut hänen aivoissaan tai oikeammin sanoen hänen sielussaan, sillä muutamat ajatukset saavat alkunsa aivoista ja toiset sydämestä.
– Ja sitä paitsi, jatkoi Faria, – olen niinä kahtenatoista vuotena, jotka olen vankilassa viettänyt, muistellut kaikkia kuuluisia pakoyrityksiä. Ne ovat hyvin harvoin onnistuneet. Tuollainen onnistunut pako on tarkkaan mietitty ja huolellisesti pantu toimeen. Siten herttua Beaufort pakeni Vincennes'in vankilasta, apotti Dubuquoi For-l'Evêquesta, Latude Bastillesta. Toisinaan tarjoaa sattuma pakotilaisuuden ja se onkin parasta. Odottakaamme sattumaa, uskokaa minua, ja kun tuo sattuma tulee, niin käyttäkäämme sitä hyväksemme.
– Te olette kyllä voinut odottaa, sanoi Dantès huoaten. – Tuo pitkä työ piti mielenne aina vireessä, ja kun teillä ei ollut työtä hupinanne, niin oli teillä toivo lohdutuksenanne.
– En minä tehnyt yksinomaan sitä, sanoi apotti.
– Mitä sitten teitte?
– Kirjoitin ja tutkin.
– Teille annetaan siis paperia, kyniä ja mustetta?
– Ei, vastasi apotti, – mutta olen ne valmistanut.
– Valmistatteko paperia, kyniä ja mustetta? huudahti Dantès.
– Valmistan.
Dantès katsoi ihaillen vieraaseensa. Hänen oli vielä kuitenkin vaikea uskoa tämän sanoja. Faria huomasi hänen hienoisen epäilynsä.
– Kun tulette minun luokseni, sanoi Faria, – niin näytän teille kokonaisen teoksen, joka on tulos ajatuksistani, tutkimuksistani ja mietelmistäni. Olen niitä ajatellut Roomassa Colosseumin varjossa, Venetsiassa Pyhän Markuksen pylvästössä, Firenzessä Arnon rannalla, eikä johtunut mieleenikään, että vartijani antaisi minulle tilaisuuden kirjoittaa ne muistiin Ifin linnan muurien suojassa. Se on Tutkimus Italian yhtenäisen kuningaskunnan mahdollisuuksista. Siitä tulee paksu nidos.
– Oletteko sellaisen kirjoittanut?
– Kahdelle paidalle. Olen keksinyt keinon, jonka avulla saan kankaan yhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin pergamentin.
– Olette siis kemisti?
– Hiukan. Olen tuntenut Lavoisier'n ja ollut hyvä ystävä Cabanisin kanssa.
– Mutta sellaista teosta varten on teidän tarvinnut tehdä historiallisia tutkimuksia. Onko teillä kirjoja?
– Roomassa oli kirjastossani lähes viisituhatta nidosta. Kun ne olin moneen kertaan lukenut, huomasin, että sataviisikymmentä hyvin valittua teosta sisältää, ellei juuri kaiken inhimillisen tietämyksen summaa, niin ainakin kaiken sen, mikä ihmisen on hyödyllistä tietää. Uhrasin kolme vuotta näiden teosten oppimiseen, niin että osasin ne melkein ulkoa sinä hetkenä, kun minut vangittiin. Vankilassa terästin muistiani, ja nyt ne ovat kaikki täydellisesti mielessäni. Voin lukea ulkoa teille kohtia teoksista, jotka ovat kirjoittaneet sellaiset miehet kuin Thukydides, Ksenophon, Plutarkhos, Titus Livius, Tacitus, Strada, Jornandes, Dante, Montaigne, Shakespeare, Spinoza, Machiavelli ja Bossuet. Mainitsen ainoastaan tärkeimmät.
– Tehän osaatte siis useita kieliä?
– Puhun viittä elävää kieltä: saksaa, ranskaa, italiaa, englantia ja espanjaa. Muinaiskreikan avulla ymmärrän uuskreikkaa. Puhun sitä huonosti, mutta opiskelen sitä par'aikaa.
– Opiskelette? sanoi Dantès.
– Niin, olen muodostanut sanaston kaikista niistä sanoista, jotka osaan, olen ne järjestänyt, yhdistänyt, kääntänyt ja muodostanut niin, että niiden avulla voin ilmaista ajatukseni. Osaan lähes tuhat sanaa, niillä tulen toimeen, vaikka sanakirjassa on luullakseni satatuhatta. En voi siis olla kaunopuheinen, mutta osaan esittää ajatukseni, ja se riittää.
Yhä ihastuneempana Dantès piti tätä miestä melkein yliluonnollisena.
– Mutta eihän teille ole annettu kyniä, hän ihmetteli. – Miten olette voinut kirjoittaa tuon laajan teoksen?
– Olen valmistanut suorastaan verrattomia kyniä niiden isojen valkoturskien pääruodoista, joita meille annetaan toisinaan paastopäivinä. Sen vuoksi odotankin keskiviikkoa, perjantaita ja sunnuntaita aina suurella ilolla, sillä silloin voin lisätä kynävarastoani, ja historialliset työni ovat, sen tunnustan, rakkain ajanviettoni. Menneisyyteen vaipuessani unohdan nykyisyyden. Vaeltaessani vapaana ja riippumattomana historiassa en muista olevani vanki.
– Mutta entä muste? sanoi Dantès. – Mistä teette mustetta?
– Tyrmässäni on ennen muinoin ollut liesi, sanoi Faria. – Se on tukittu vähää ennen tuloani, mutta kauan on siinä pidetty tulta, sen koko sisäpuoli on aivan mustunut. Otan tätä karstaa, sulatan sunnuntaina saamaani viiniin, ja siitä saan verratonta mustetta. Muistutuksia varten, joiden täytyy erityisesti pistää silmään, otan sormestani verta.
– Ja
