mielestä vartija ei ollut mikään ihminen, vaan tammioveen lisätty elävä portti.
– Taivaan nimessä, huudahti Dantès, – te, joka olette minulle puhunut, puhukaa vielä, vaikka äänenne minua kauhistuttaakin! Kuka olette?
– Kuka olette itse? kysyi ääni.
– Onneton vanki, sanoi Dantès, joka ei pelännyt ilmaista itseään.
– Nimenne?
– Edmond Dantès.
– Ammattinne?
– Merimies.
– Kauanko olette ollut täällä?
– Helmikuun 28. päivästä 1815.
– Rikoksenne?
– Olen viaton.
– Mutta mistä teitä syytetään?
– Että olin salaliitossa, joka valmisti keisarin paluuta.
– Mitä? Keisarin paluuta! Eikö keisari olekaan enää valtaistuimella?
– Hän luopui kruunusta Fontainebleaussa vuonna 1814 ja siirrettiin Elban saarelle. Mutta milloin te olette tänne tullut, koska ette tiedä tästä mitään?
– Vuonna 1811.
Dantèsia värisytti. Mies oli ollut vankilassa neljä vuotta kauemmin kuin hän.
– Hyvä on, sanoi ääni puhuen hyvin nopeasti, – älkää kaivako enää.
Sanokaa ainoastaan, kuinka korkealla on tekemänne reikä?
– Lattian tasalla.
– Miten se on kätketty?
– Se on vuoteeni takana.
– Onko vuodettanne siirretty sen jälkeen kun olette tullut vankilaan?
– Ei koskaan.
– Minne päin on huoneenne?
– Käytävään päin.
– Ja minne käytävä vie?
– Se päättyy pihaan.
– Mikä onnettomuus! lausui ääni.
– Hyvä Jumala, mitä nyt on tapahtunut? huudahti Dantès.
– Olen erehtynyt. Piirustusteni epätäydellisyys on vienyt minut harhaan, kompassin puutteessa olen joutunut väärään, kartassani oleva virheellinen viiva vastaa viittätoista jalkaa todellisuudessa. Olen pitänyt murtamaanne muuria linnoituksen ulkomuurina.
– Mutta silloinhan olisitte joutunut mereen?
– Sitä tahdoinkin.
– Ja jos olisitte onnistunut!
– Olisin lähtenyt uimaan, olisin päässyt jollekin saarelle, joka on Ifin linnan lähistöllä, joko Daumen ja Tiboulenin saarelle, tai rannikolle, ja silloin olisin ollut vapaa.
– Olisitteko jaksanut uida niin pitkän matkan?
– Jumala olisi antanut minulle voimia. Ja nyt kaikki on hukassa.
– Kaikkiko?
– Niin. Tukkikaa aukkonne varovaisesti, älkää enää jatkako työtänne, älkää tehkö mitään ja odottakaa minulta uutisia.
– Kuka te olette … sanokaa edes, kuka olette?
– Olen … olen … numero 27.
– Ettekö siis luota minuun? kysyi Dantès.
Edmond oli kuulevinaan katkeran naurun, joka kaikui muurin läpi.
– Olen hyvä kristitty, sanoi hän peläten, että tämä mies hylkäisi hänet. Vannon Kristuksen kautta, että mieluummin annan surmata itseni kuin annan pyöveleittemme aavistaakaan, miten asioiden laita oikeastaan on. Mutta taivaan nimessä älkää riistäkö minulta seuraanne, älkää riistäkö minulta ääntänne, taikka vannon, sillä olen loppuun asti uupunut, että murskaan pääni seinää vastaan ja kuolemani on teidän syynne.
– Vanhako olette? Äänenne kuuluu aivan nuoren miehen ääneltä.
– En tiedä sitä, sillä en ole laskenut aikaa sen jälkeen kun tulin tänne. Ainoa, mitä tiedän, on se, että olin täyttänyt yhdeksäntoista vuotta tullessani vangituksi helmikuun 28. päivänä 1815.
– Ette siis ole kahtakymmentäviittä vuotta vielä, sanoi ääni. – Sillä iällä ei ihminen ole vielä petturi.
– En olekaan petturi, en ole, vakuutti Dantès. – Sanon uudestaan, että mieluummin annan silpoa itseni kappaleiksi kuin petän teidät.
– Hyvä on, että puhutte minulle. Hyvä on, että pyydätte, sillä aioin laatia uuden suunnitelman ja jättää teidät. Mutta ikänne rauhoittaa minua ja minä tulen luoksenne, odottakaa.
– Milloin?
– Minun täytyy punnita kaikki mahdollisuudet. Odottakaa siksi, kunnes annan merkin.
– Mutta ettehän hylkää minua, ettehän jätä minua yksin, tulettehan luokseni tai sallitte minun tulla teidän luoksenne? Me pakenemme yhdessä, ja ellemme voi paeta, niin puhelemme, te niistä ihmisistä, joita rakastatte, ja minä niistä, joita rakastan. Rakastattehan jotakuta?
– Olen ypöyksin maailmassa.
– Silloin rakastatte minua. Jos olette nuori, tahdon olla toverinne, jos olette vanha, olen poikanne. Minulla on isä, joka on nyt seitsemänkymmentävuotias, jos hän vielä elää. En rakastanut ketään muuta kuin häntä ja nuorta tyttöä, jonka nimi oli Mercedes. Isäni ei ole minua unohtanut, siitä olen varma. Mutta Jumala yksin tietää, ajatteleeko Mercedes vielä minua. Minä rakastan teitä niin kuin isääni.
– Hyvä on, sanoi vanki, – huomiseen.
Nämä muutamat sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Dantès rauhoittui. Hän ei enää muuta kysellyt, hän peitti aukon yhtä varovasti kuin ennenkin ja lykkäsi vuoteensa muurin viereen.
Sen jälkeen Dantès vaipui nauttimaan onnestaan. Hän ei enää ollut yksin, ja ehkä hän pääsisi vapaaksikin. Ja jos hänen täytyi pysyä vankina, niin olihan hänellä toveri, ja kahden kesken vankilassa oleminen oli vain puolinaista vankeutta. Yhteinen valitus on melkein sama kuin rukous. Yhteinen rukous on melkein kiitosuhri.
Koko päivän Dantès käveli tyrmässään sydän ilosta sykkien. Kuullessaan pienintäkin kolinaa käytävästä hän ryntäsi ovea kohden. Pari kertaa hänen mieleensä välähti ajatus, että hänen täytyisi erota tuosta miehestä, jota hän ei laisinkaan vielä tuntenut, mutta jota hän jo rakasti ystävänään. Silloin hän teki päätöksensä. Sinä hetkenä, kun vartija kumartuu ja siirtää vuoteen syrjään tarkastaakseen aukkoa, hän lyö tämän kuoliaaksi sillä kivellä, jonka
