katseli vastenmielistä tulijaa kummallisesti, koska tämä sanoi:
– Kas niin, aiotteko tulla hulluksi?
Dantès ei vastannut, sillä hän pelkäsi äänensä ilmaisevan kaiken.
Vartija poistui päätään pudistaen.
Tuli yö. Dantès luuli naapurinsa käyttävän hyväkseen yötä ja hiljaisuutta jatkaakseen keskustelua hänen kanssaan. Mutta hän erehtyi. Yö kului, eikä mitään ääntä kuulunut hänen kuumeisesti odottaessaan. Mutta seuraavana aamuna, kun vartija oli tehnyt aamukäyntinsä ja hän oli siirtänyt syrjään vuoteen, lyötiin muuriin kolme kertaa. Hän painui polvilleen.
– Tekö siellä olette? kysyi hän. – Täällä olen!
– Joko vartijanne on poistunut? kysyi ääni.
– Jo, vastasi Dantès, – hän ei palaa ennen kuin illalla. Saamme olla kaksitoista tuntia vapaina.
– Voinko siis toimia? kysyi ääni.
– Voitte, voitte, minä rukoilen teitä, toimikaa heti!
Samassa se osa seinää, johon Dantès nojasi käsiään puoliksi kumarassa kaivamansa kolon sisällä, tuntui alkavan painua. Hän heittäytyi taapäin, ja samassa putosi multaa ja kiviä aukkoon, joka syntyi hänen kaivamansa kolon pohjaan. Tämän aukon pohjalta, jonka syvyyttä hän ei voinut mitata, nousi näkyviin pää, hartiat ja lopulta mies, joka vikkelästi kiipesi ylös.
16. Italialainen tiedemies
Dantès sulki tuon kauan ja kiihkeästi odotetun ystävän syliinsä ja vei hänet ikkunan luo nähdäkseen hänet päivän himmeässä valossa.
Hän oli lyhyenläntä mies, jonka tukan oli enemmän suru kuin ikä harmaannuttanut. Terävät silmät välkkyivät tuuheiden, harmahtavien kulmakarvojen alta, musta parta ulottui rinnalle asti. Hänen syvien ryppyjen uurtamat kasvonsa ja voimakkaat piirteensä puhuivat miehestä, joka on tottunut käyttämään enemmän henkisiä kuin ruumiillisia voimiaan. Hänen otsaltaan virtasi hiki.
Hän näytti olevan noin kuudenkymmenenviiden korvilla, vaikka hänen vilkkaista liikkeistään saattoi päättää, että hän olikin nuorempi, vaikka pitkällinen vankeus oli hänet vanhentanut. Hänen pukunsa oli riekaleina.
Jonkinmoisella nautinnolla hän otti vastaan nuoren miehen innostuneet ystävyyden osoitukset. Hänen jäätynyt mielensä näytti hetkiseksi lämpenevän ja sulavan tämän kiihkeän luonteen kosketuksesta. Lämpimästi hän kiitteli Dantèsia hänen sydämellisyydestään, vaikka hän olikin suuresti pettynyt kohdatessaan uuden tyrmän siellä, missä odotti löytävänsä vapauden.
– Katsokaammehan ensiksikin, sanoi hän, – voimmeko salata vartijalta käytävän aukon. Koko rauhamme tulevaisuudessa riippuu siitä, etteivät he huomaa, mitä on tapahtunut.
Hän kumartui aukon puoleen, nosti vaivatta raskaan kiven ja asetti sen paikoilleen.
– Kivi on hyvin huolimattomasti irroitettu, sanoi hän päätään pudistaen. – Eikö teillä ole työaseita?
– Onko teillä niitä? kysyi Dantès kummastuneena.
– Olen tehnyt muutamia. Paitsi viilaa on minulla kaikki mitä tarvitsen, taltta, pihdit, vipu.
– Olisinpa halukas näkemään nuo kärsivällisyytenne ja kekseliäisyytenne aikaansaamat työkalut, sanoi Dantès.
– Tässä on ensiksikin taltta.
Ja hän näytti terävää ja pitkää rautaa, joka oli kiinnitetty pyökkipuiseen varteen.
– Mistä te tämän olette valmistanut? kysyi Dantès.
– Vuoteeni sinkilästä. Tämän avulla olen kaivanut koko sen käytävän, joka on minut tänne tuonut, noin viisikymmentä jalkaa.
– Viisikymmentä jalkaa! huudahti Dantès melkein kauhistuen.
– Puhukaa hiljempaa, nuori mies. Toisinaan kuunnellaan vankiloiden ovilla.
– Tietäväthän he minun olevan yksin.
– Vaikkakin.
– Sanoitteko puhkaisseenne muuria viisikymmentä jalkaa tullessanne tänne?
– Niin olen tehnyt, kammioni on jokseenkin sen matkan päässä teidän kammiostanne. Mutta minä laskin väärin suunnan, sillä minulla ei ollut geometrisiä kojeita enkä voinut arvioida suhteita oikein. Neljänkymmenen jalan sijaan onkin tullut viisikymmentä. Uskoin saapuvani, niin kuin teille jo kerroin, ulkomuuriin ja puhkaisevani sen paetakseni sen kautta. Olen kulkenut sen käytävän viertä, jonka varrella huoneenne on, sen sijaan että olisin mennyt sen alitse. Koko työni on mennyt hukkaan, sillä käytävä päättyy pihaan, joka on täynnä sotilaita.
– Se on kyllä totta, sanoi Dantès, – mutta käytävä kulkee vain huoneeni yhden seinän kanssa yhdensuuntaisesti ja tässähän on neljä seinää.
– On kyllä, mutta yhtenä on ensiksikin kallio. Kymmenen kaivosmiestä tarvitsisi kymmenen vuotta voidakseen kaikkine työaseineen sen puhkaista. Tämä toinen seinä nojaa varmaankin kuvernöörin asunnon perustaan; joutuisimme kellariin ja sieltä kiinni. Mutta minne päin on viimeinen seinä?
Tämä seinä oli se, josta pienen aukon kautta tuli valo tyrmään. Aukko, joka suippeni ulkoseinää kohden, oli suljettu kolminkertaisella rautaristikolla, joten pakeneminen sen kautta oli täysin mahdotonta.
Äskentullut veti tätä kysyessään pöydän ikkunan luo.
– Nouskaa pöydälle, sanoi hän Dantèsille.
Dantès totteli, nousi pöydälle ja, arvaten vieraansa tarkoituksen, nojasi selkänsä muuriin ja ojensi hänelle molemmat kätensä.
Ketterämmin kuin olisi voinut hänen ikäiseltään odottaa mies nousi ensin pöydälle, sitten pöydältä Dantèsin käsille, sitten hänen olkapäilleen. Selkä köyryssä, sillä tyrmän katto esti hänen oikaisemasta itseään, hän pisti päänsä ensimmäisen ristikon ruutujen välistä ja saattoi tässä asennossa katsoa alas.
Vähän ajan päästä hän veti nopeasti päänsä sisään.
– Niin, niin, sanoi hän, – niin arvelinkin.
Ja hän kiipesi Dantèsin avulla takaisin pöydälle ja siitä lattialle.
– Mitä te arvelitte? kysyi nuori mies levottomana hypäten vuorostaan pöydältä.
Vanha vanki mietti.
– Niin, sanoi hän. – Tyrmänne neljäs seinä on ulkokäytävän puolella, se on jonkinmoinen vartijoiden kiertotie, jolla liikkuu aina sotilaita.
– Oletteko siitä varma?
– Näin sotilaan lakin ja hänen kiväärinsä pistimen ja vetäydyin niin pian kuin mahdollista pois, ettei hän näkisi minua.
– Entä sitten? kysyi Dantès.
– Huomaattehan, että teidän tyrmänne
