meni maanalaiseen käytävään. Dantès seurasi häntä.
17. Apotin huone
Kuljettuaan kumarassa, mutta silti jokseenkin mukavasti, Dantès saapui maanalaista käytävää pitkin apotin huoneeseen. Täällä käytävä suippeni niin, että mies pääsi juuri ja juuri ryömimällä eteenpäin. Apotin huoneen lattia oli kivilaatoista; irroittamalla huoneen pimeimmässä nurkassa olevan laatan hän oli aloittanut vaivalloisen työnsä, jonka lopun Dantès oli nähnyt.
Päästyään sisään ja noustuaan seisomaan alkoi nuori mies tarkkaan silmäillä huonetta. Ensinäkemällä ei siinä ollut mitään erikoista.
– Hyvä, sanoi apotti, – kello on vasta neljänneksen yli kahdentoista, ja saamme olla vielä moniaita tunteja rauhassa.
Dantès silmäili ympärilleen etsien kelloa, josta apotti oli niin tarkoin voinut sanoa ajan.
– Katsokaahan tätä ikkunastani tulevaa päivänsädettä, sanoi apotti, – ja katsokaa noita seinään vetämiäni viivoja. Näiden viivojen avulla, jotka olen laatinut ottamalla varteen maapallon kaksinaisen liikkeen ja sen ellipsiradan, joka kiertää aurinkoa, voin määrätä ajan tarkemmin, kuin jos minulla olisi kello, sillä sen käynti voi vaihdella, jota vastoin auringon ja maan liike ei koskaan vaihtele.
Dantès ei ymmärtänyt mitään näistä selityksistä; nähdessään auringon nousevan vuorien takaa ja laskevan Välimereen hän oli aina luullut, että se liikkui eikä maa. Maapallon kaksinainen liike, jota hän ei huomannut, tuntui hänestä melkein mahdottomalta; hänen puhetoverinsa jokaisen sanan takaa väikkyi tieteen salaisuuksia, joita oli yhtä ihana kaivaa kuin niitä kulta- ja jalokivikaivoksia, jotka hän lapsena oli nähnyt Guzaratessa ja Golcondassa.
– Minun tekisi kovin mieli tarkastaa teidän aarteitanne, sanoi hän apotille.
Apotti meni lieden luo, irroitti taltalla kiven, joka ennen oli ollut lieden pohjustana ja jonka alla oli jokseenkin syvä kolo; tähän koloon hän oli kätkenyt kaikki Dantèsille mainitsemansa esineet.
– Mitä tahdotte ensin nähdä? kysyi hän.
– Näyttäkää minulle Italian kuningaskuntaa käsittelevä teoksenne.
Faria otti aarrekaapistansa kaksi tai kolme kangaskääröä, jotka oli kierretty kokoon kuin papyruslehdet; ne olivat neljän tuuman levyisiä ja melkein kahdeksantoista tuuman pituisia kangasliuskoja. Näillä numeroiduilla liuskoilla oli kirjoitusta, jota Dantès osasi lukea, sillä se oli tehty apotin äidinkielellä, siis italiankielellä, jota Dantès provencelaisena täydellisesti ymmärsi.
– Katsokaahan, sanoi hän, – tässä on kaikki; noin viikko sitten kirjoitin sanan loppu kuudennenkymmenennen liuskan alareunaan. Kaksi paitaani ja kaikki nenäliinani olen käyttänyt siihen; jos joskus pääsen vapaaksi, ja jos Italiassa on ainoatakaan kirjanpainajaa, joka uskaltaa sen julkaista, niin olen kuuluisa.
– Niin olette, vastasi Dantès, – sen käsitän. Ja nyt näyttäkää minulle kynät, joilla olette sen kirjoittanut.
– Tässä, sanoi Faria.
Ja hän näytti nuorelle miehelle kuuden tuuman pituista puikkoa, joka oli siveltimen varren paksuinen; sen päähän oli langalla sidottu apotin mainitsema ruoto, jossa näkyi musteen jälkiä; se oli veistetty suipoksi ja halkaistu aivan kuin tavallinen kynä.
Dantès tarkasti sitä etsien katseillaan asetta, jolla se oli voitu niin hyvin muodostaa.
– Niin, sanoi Faria, – kynäveitsi, sitähän etsitte? Se onkin minun mestariteokseni; olen tehnyt sen samoin kuin tämän puukonkin vanhasta rautaisesta kynttilänjalasta.
Veitsi oli terävä kuin partaveitsi. Sen etu oli siinä, että sitä voi samalla käyttää sekä puukkona että tikarina.
Dantès tarkasti näitä esineitä yhtä tarkkaan kuin aikoinaan oli Marseillen kaupoissa katsellut villien tekemiä esineitä, joita merimiehet olivat tuoneet pitkien matkojen takaa.
– Nyt ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa, sanoi Dantès, – kuinka päivät ovat riittäneet tähän kaikkeen.
– Otin yöt lisäksi, vastasi Faria.
– Yöt! Oletteko siis kissan sukua ja näette pimeässäkin?
– En, mutta Jumala on antanut ihmiselle ymmärryksen, jotta hän voi auttaa puutteellisia aistejaan; minä hankin itselleni valoa.
– Mitenkä?
– Minulle tuodusta lihasta erotan rasvan, sulatan sen ja saan siitä sakeata öljyä. Katsokaahan, tässä on minun lamppuni.
Ja apotti näytti Dantèsille eräänlaatuista lamppua. Se muistutti niitä, joita käytetään ilotulituksissa.
– Tässä on kaksi palanutta piikiveä ja palttinaa.
– Mutta tulitikut?
– Valitin saaneeni ihottuman ja pyysin sitä varten rikkiä, jota sainkin.
Dantès laski esineet kädestään pöydälle ja ajatellessaan moista kestävyyttä ja sielunlujuutta painoi päänsä kumaraan.
– Tässä ei ole kaikki, sanoi Faria, – sillä kaikkia aarteitaan ei saa panna samaan kätköön; sulkekaamme tämä.
He panivat laatan paikoilleen; apotti sirotti hiukan tuhkaa sen päälle, tasoitti sen jalallaan peittääkseen siten kaikki laatan irroittamisen jäljet, meni vuoteensa luo ja siirsi sen syrjään.
Vuoteen pääpuolen kohdalla, kiven takana, joka sulki sen melkein täydellisesti, oli kolo ja siinä kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen jalan pituiset köysitikkaat.
Dantès tarkasti niitä; ne olivat täysin kestävät.
– Mistä olette saanut köyttä tähän verrattomaan työhön? kysyi hän.
– Ensiksi käytin siihen muutamia paitojani, sitten revin siekaleita lakanoistani niinä kolmena vuotena, jotka olin Fenestrellessä vankina. Kun minut siirrettiin Ifiin, onnistui minun tuoda ne mukanani, ja täällä jatkoin työtäni.
– Mutta eikö huomattu, että teidän lakanoissanne ei ollut enää palteita?
– Minä ompelin ne uudelleen.
– Millä?
– Tällä neulalla.
Ja avaten erään siekaleen vaatteistaan näytti Faria pitkää, terävää ruotoa, jossa vielä oli lanka.
– Niin, jatkoi Faria, – aioin ensin irroittaa ristikon ikkunastani, joka on hiukan laajempi kuin teidän, niin kuin näette, ja jota olisin laajentanut vielä lisää pakohetkelläni, mutta kun huomasin sen olevan sisäpihan puolella, niin luovuin aikeestani, sillä pidin sitä liian vaarallisena. Olen kuitenkin säilyttänyt köysitikkaat voidakseni käyttää niitä, jos sattuma tarjoaa pakokeinon.
Dantès vaipui mietteisiin. Tämä mies, joka oli niin älykäs, niin kekseliäs, niin syvällinen, saattoi ehkä nähdä selvemmin hänen onnettomuutensa kuin hän itse.
– Mitä mietitte?
