niin tyynesti luopui vuosikausia kestäneestä toivostaan, kummastellen ja samalla ihaillen.
– Tahdotteko nyt sanoa kuka olette? kysyi Dantès.
– Kyllä, jos se teitä vielä voi huvittaa, nyt kun en voi teitä millään tavoin hyödyttää.
– Te voitte minua lohduttaa ja tukea, sillä te näytätte olevan voimakkaista voimakkain.
Apotti hymyili alakuloisesti.
– Olen apotti Faria, sanoi hän, – olen ollut vankina vuodesta 1811 asti Ifin linnassa, niin kuin tiedätte. Olin kolme vuotta vankina Fenesterellen linnassa. Vuonna 1811 siirrettiin minut Piemontista Ranskaan. Sain silloin kuulla, että Napoleon, jota onni oli suosinut, sai pojan, joka jo kehdossaan sai nimekseen Rooman kuningas. Silloin en voinut aavistaakaan sitä, mitä minulle kerroitte, että neljä vuotta myöhemmin tuo jättiläinen olisi kukistettu. Kuka hallitsee Ranskaa nyt? Napoleon II: ko?
– Ludvig XVIII.
– Ludvig XVIII, Ludvig XVI: n veli. Taivaan tahto on kummallinen ja salaperäinen. Mitä onkaan Sallimus tarkoittanut kukistaessaan miehen, jonka oli nostanut, ja nostaessaan miehen, jonka oli kukistanut?
Dantès katsoi pitkään tähän mieheen, joka näin saattoi hetkeksi unohtaa oman kohtalonsa ajatellakseen maailman kohtaloa.
– Niin, niin, samoinhan kävi Englannissa. Kaarle I: n jälkeen Cromwell, Cromwellin jälkeen Kaarle II, ja ehkä Jaakko II: n jälkeen joku vävy, joka nousee kuninkaaksi, ja silloin tehdään kansalle uusia myönnytyksiä, silloin annetaan perustuslaki, silloin koittaa vapaus! Saattepahan nähdä, nuori mies, sanoi hän kääntyen Dantèsin puoleen ja katsoen häneen loistavin silmin, jotka saivat nuorukaisen ajattelemaan profeettoja. – Olette vielä niin nuori, että voitte sen nähdä.
– Niin, jos pääsen täältä pois.
– Sehän on totta, sanoi apotti Faria. – Olemmehan vankeja. Toisinaan unohdan sen, ja silloin, koska silmäni voivat unohtaa muurit, luulen olevani vapaa.
– Mutta miksi te olette vankilaan joutunut?
– Minäkö? Siksi, että vuonna 1807 uneksin sitä, minkä Napoleon aikoi toteuttaa vuonna 1811; siksi, että samoin kuin Machiavelli tahdoin noiden pikku ruhtinaskuntien sijaan, jotka Italiasta tekevät pienten ja heikkojen tyrannien pesän, luoda yhtenäisen voimakkaan valtakunnan; siksi, että eräässä typerässä kruunupäässä luulin löytäväni uuden Cesare Borgian, joka näytti minua ymmärtävän pettääksensä minut sitten sitä helpommin. Se oli Alexander VI: n ja Clemens VII: n tuuma, mutta se kai aina jää sikseen, koska he eivät sitä voineet toteuttaa ja koska Napoleonkaan ei voinut sitä saada aikaan. Italia on todellakin kirottu maa!
Ja vanhus painoi päänsä kumaraan.
Dantès ei käsittänyt, kuinka ihminen voi panna henkensä alttiiksi sellaisten asioiden tähden. Hän tiesi kyllä Napoleonista, sillä hän oli hänet nähnyt ja hänen kanssaan puhunut, mutta hänellä ei ollut tietoakaan siitä, keitä olivat Alexander VI ja Clemens VII.
– Ettekö ole, sanoi Dantès alkaen uskoa samaa kuin vartijansa ja koko Ifin linna, – pappi, jota pidetään … sairaana?
– Jota pidetään hulluna, eikö niin?
– En uskaltanut sitä sanoa, lausui Dantès hymyillen.
– Niin, niin, jatkoi Faria katkerasti nauraen, – niin, minua pidetään hulluna. Minähän jo kauan aikaa olen huvittanut tässä linnassa kävijöitä, ja hauskuttaisin pikku lapsiakin, jos niitä olisi tässä toivottoman tuskan talossa.
Dantès seisoi hetkisen vaiti paikallaan.
– Te siis luovutte pakoaikeistanne? sanoi hän.
– Huomaan pakenemisen mahdottomaksi. Ihminen kapinoi Jumalaa vastaan yrittäessään sellaista, minkä Jumala ei salli tapahtuvan.
– Miksi vaivutte epätoivoon? Ettekö voi aloittaa toiseen suuntaan kuin tähän asti?
– Mutta tiedättekö mitä olen tehnyt, puhuessanne tuolla tavoin aloittamisesta? Tiedättekö, että tarvitsin neljä vuotta valmistaakseni työkaluni? Tiedättekö, että kaksi vuotta olen kaivanut maata, joka on ollut kovaa kuin graniitti? Tiedättekö, että minun on täytynyt siirtää syrjään kiviä, joita ennen en olisi luullut voivani liikuttaakaan, että toisinaan olen tehnyt koko päiviä tätä jättiläismäistä työtä, että toisinaan olin illalla onnellinen, kun olin voinut saada irti tuuman verran vanhaa sementtiä, joka ajan mittaan tulee yhtä kovaksi kuin graniitti? Tiedättekö, että voidakseni jonnekin ajaa kaiken tämän mullan ja kaikki nämä kivet sain puhkaista erään porraskäytävän, jonne vähitellen olen kaiken tämän kätkenyt? Nyt käytävä on täynnä, enkä tiedä enää minne panisin kourallisen multaa. Tiedättekö, että juuri sen vuoksi, että uskoin pääseväni tuumani perille, jaksoin tämän kaiken tehdä, ja nyt Jumala siirtääkin tämän päämäärän pois ja muuttaa sen tiesi minne? Sanon sen teille kerta vielä, etten tästä lähin tee enää yhtään mitään päästäkseni vapaaksi, koska Jumalan tahto on, etten enää koskaan saa vapautta maistaa.
Edmond painoi päänsä kumaraan, jotta ei näyttäisi, kuinka hän iloitsi vain siitä, että oli saanut toverin. Hän ei jaksanut nyt tätä sääliä.
Apotti Faria meni istumaan Dantèsin vuoteelle.
Edmond jäi seisomaan. Nuori mies ei koskaan ollut ajatellut pakoa. Se näytti niin mahdottomalta, ettei hän tahtonut sitä yrittääkään, vaan vaistomaisesti vältti pelkkää ajatustakin. Kaivaa viisikymmentä jalkaa maan alla, uhrata tähän työhön kaksi vuotta päästäksensä jyrkkänä mereen laskeutuvalle kalliolle, syöksyä viisikymmentä, kuusikymmentä, ehkä sata jalkaa syvyyteen pudotakseen päänsä murskaksi kallioon, ellei vartijan kuula jo sitä ennen ole tappanut, joutua uimaan puoli peninkulmaa, jos muista vaaroista on päässyt, – ei, mieluummin alistui kohtaloonsa, ja olemmehan nähneet, että Dantèsissa tämä alistuminen oli mennyt niin pitkälle, että hän halusi kuolla.
Mutta nyt, kun nuori mies oli nähnyt vanhuksen takertuvan elämään niin kiihkeästi ja esimerkillään näyttävän, kuinka pitkälle epätoivoinen päättäväisyys voi mennä, hän alkoi miettiä ja mittailla omaa rohkeuttaan. Joku muu oli yrittänyt sitä, mitä hän ei ollut ajatellutkaan tehdä. Eräs toinen, häntä vanhempi, heikompi, kömpelömpi, oli kekseliäisyydellä ja kärsivällisyydellä hankkinut itselleen kaikki työaseet, joita oli tarvinnut tätä uskomatonta työtään varten; toinen oli kaiken sen tehnyt, se ei siis ollut mahdotonta Dantèsille. Faria oli kaivanut viisikymmentä jalkaa, hän kaivaa sata. Faria oli viidenkymmenen vuoden ikäisenä tarvinnut tähän työhön kolme vuotta, hän oli puolta nuorempi, hän oli valmis käyttämään siihen kuusi. Faria, apotti, tiedemies, kirkonmies, ei ollut pelännyt uida Ifin linnasta Daumen, Ratonneaun tai Lemairen saareen. Hän, Edmond, merimies, hän, Dantès, uskalias sukeltaja, joka niin usein oli ollut etsimässä korallioksaa meren pohjasta, pelkäisikö hän uida niin pitkää matkaa? Olihan hän uinut meressä tuntikausia astumattakaan rantaan välillä. Ei, ei, Dantès ei tarvinnut rohkaistuakseen muuta kuin esimerkin. Kaiken sen, minkä toinen oli tehnyt tai saattanut tehdä, tekee Dantès.
Nuori mies mietti hetkisen.
– Olen keksinyt keinon, sanoi hän vanhukselle.
Faria vavahti.
– Tekö? sanoi hän kohottaen päätään, ja kaikesta huomasi, että jos
