huippuun asti väsymystä tuntematta", huomautti Raoul.
"Tuosta kuulee, monsieur, että te olette suuren uteliaisuuden, uupumuksen ja rauhattomuuden vallassa; mutta tyyntykää, olemmekin jo perillä."
Nuori tyttö tyrkkäsi ovea, joka heti ja ihan aavistamattomasti päästi valovirran tulvahtamaan porrassiltamalle, näyttäen sen tasalla Raoulin pitelemässä kiinni kaiteesta.
Tyttö läksi astumaan edelleen, aatelismies perässä; hän poikkesi erääseen kamariin, Raoul seurasi mukana.
Tuskin oli hän joutunut ansaan, kun kuuli kimeän huudahduksen. Hän käännähti ja näki kahden askeleen päässä – kädet ristissä, silmät ummessa – sen vaaleaverisen, sinisilmäisen ja valkohartiaisen kaunottaren, joka Raoulin tuntiessaan oli kirkaissut hänen nimensä.
Ja hän näki tytön kasvojen ilmeessä niin suurta rakkautta ja onnea, että hän painui polvilleen keskelle huonetta, puolestaan sopertaen Louisen nimen.
"Voi, Montalais, Montalais!" huokasi tyttö: "tällainen petos on suuri synti."
"Minäkö olisin pettänyt sinua?"
"Niin, sanoit lähteväsi alas tiedustamaan uutisia ja toimititkin monsieurin kiipeämään tänne."
"Hänenhän täytyi. Kuinka hän olisi muutoin saanut kirjeen, jonka hänelle kyhäsit?"
Ja hän osoitti sormellaan kirjettä, joka oli jäänyt pöydälle. Raoul astahti ottamaan sitä; Louise nopeampana, vaikka hän olikin suoristautunut nähtävästi hieman epävarmana käytöksensä sopivaisuudesta, ojensi kätensä pidättämään häntä.
Raoul sai siis vastaansa tämän lämpöisen ja vapisevan kätösen; hän otti sen omien käsiensä väliin ja kohotti sen niin kunnioittavasti huulilleen, että hän tuli sille pikemmin hengähtäneeksi kuin suudelman painaneeksi.
Sillävälin mademoiselle de Montalais oli siepannut kirjeen, naisten tavoin laskostanut sen huolellisesti kolmelle taipeelle ja sujauttanut sen povelleen.
"Älä pelkää, Louise", takasi hän; "monsieur ei tule ottamaan sitä täältä sen paremmin kuin edesmennyt kuningas Ludvig XIII otti kirjelappuja mademoiselle de Hautefortin miehustasta."
Raoul punastui nähdessään nuorten tyttöjen hymyn eikä huomannut yhä pitelevänsä Louisen kättä.
"Kas niin", haastoi Montalais, "nyt olet antanut minulle anteeksi, Louise, että toin sinulle monsieurin, ja te, monsieur, ette ole minulle enää pahastuksissanne vaivaamisestani, tavatessanne täällä mademoisellen. Kun siis on rauha tehty, pakiskaamme kuin vanhat ystävykset. Esittele minut, Louise, herra de Bragelonnelle."
"Herra varakreivi", virkkoi Louise vakavan sydämellisesti ja avomielinen hymy huulillaan, "minulla on kunnia esitellä teille mademoiselle Aure de Montalais, hänen kuninkaallisen korkeutensa Madamen nuori hovineiti ja lisäksi ystävättäreni, likeinen ystävättäreni."
Raoul tervehti tavanmukaisesti.
"Ja etkö myös esittele minua mademoisellelle, Louise?" kysäisi hän.
"Oh, hän tuntee sinut, hän tietää kaikki!"
Tämä teeskentelemätön purkaus sai Monialaisin puhkeamaan nauruun ja Raoulin huoahtamaan onnellisena, hän kun tulkitsi lauselman merkitsevän: Hän tietää meidän rakkautemme.
"Kohteliaisuuksista on suoriuduttu, herra varakreivi", sanoi Montalais. "Tässä nojatuoli, ja ilmaiskaa meille nyt pian se uutinen, jonka toitte tänne niin kiireellisesti."
"Mademoiselle, se ei enää ole salaisuus. Matkallaan Poitiersiin kuningas pysähtyy vierailulle hänen kuninkaallisen korkeutensa luo."
"Kuningas tänne!" huudahti Montalais käsiään taputtaen; "me saamme nähdä hovin! Ymmärrätkö, Louise, – oikean hovin, pariisilaisen? Voi, hyväinen aika! Mutta milloin hän tulee, monsieur?"
"Kenties tänä iltana, mademoiselle; muutoin varmasti huomenna."
Montalais liikahti nyreästi.
"Ei ollenkaan aikaa laittautua kuntoon, ei kerkiä saamaan valmiiksi ainoatakaan pukua! Me olemme täällä takapajulla kuin puolalaiset! Me muistutamme muotokuvia Henrik IV: n päiviltä!.. Voi, monsieur, kylläpä toitte meille häijyn viestin!"
"Hyvät neidit, te olette aina kauniita."
"Tyhjää!.. Olemme aina kauniita, kyllä, koska luonto on tehnyt meidät välttäviksi; mutta me joudumme naurunalaisiksi, kun emme esiinny muodinmukaisessa asussa… Oi voi, naurunalaisiksi! Minutko katsotaan naurettavaksi, minut!"
"Kuka katsoo?" kysyi Louise yksinkertaisesti.
"Kukako? Sinäpä olet kummallinen, kultaseni!.. Mikä kysymys sekin on! Katsotaan, se on sanottuna koko maailmasta – hovilaisista, ylimyksistä, kuninkaasta."
"Suo anteeksi, hyvä Aure, mutta kun täällä on kaikilla tapana nähdä meidät sellaisina kuin olemme…"
"Aivan niin; mutta asema muuttuu ja me joudumme naurettaviksi maaseutulaisinakin, kun pukujamme saadaan muka erikoisena Bloisin muotina verrata Pariisin uutuuksiin, asettuessamme ihan niiden rinnalle! Tämä on toivotonta!"
"Lohduttautukaa, mademoiselle!"
"Äh, joutavia! Totta tosiaan, sen pahempi niille, jotka eivät pidä minua makunsa mukaisena!" kääntyi Montalais järkeilemään.
"Nepä olisivat kovin vaateliaita", huomautti Raoul säännölliselle kohteliaisuusjärjestelmälleen uskollisena.
"Kiitos, herra varakreivi. Ja kuningas siis matkustaa tätä kautta?"
"Koko hovin kanssa."
"Molemmat neidit de Mancini mukana?"
"Eivät tosiaan he."
"Mutta sanotaanhan, että kuningas ei tule toimeen ilman Marie-neitiä?"
"Kuninkaan täytyy nyt, mademoiselle. Kardinaali tahtoo niin. Hän lähettää molemmat sisarentyttärensä Brouageen maanpakoon."
"Hän! Teeskentelijä!"
"Hiljaa!" varoitti Louise painaen sormensa ruusuhuulilleen.
"Pyh, kukaan ei voi minua kuulla. Sanon, että vanha Mazarino Mazarini on teeskentelijä, joka juonittelee sisarentyttärestään Ranskan kuningatarta."
"Ei sentään, mademoiselle, koska kardinaali päin vastoin toimittaa hänen majesteetilleen puolisoksi infantinna7 Marie-Thérèsen."
Montalais katsoi Raoulia suoraan kasvoihin ja sanoi hänelle: "Uskotteko te tuollaisia tarinoita, te pariisilaiset? Enemmän järkeä on sitten meillä täällä Bloisissa."
"Mademoiselle, jos kuningas jättää taakseen Poitiersin ja lähtee Espanjaan, – jos avioliittosopimuksen pykälät on vahvistettu don Luis de Haron ja hänen ylhäisyytensä kesken, niin käsittänette, että se ei enää ole mitään leikintekoa."
"Vai niin! Mutta kuningas kaiketi on kuningas?"
"Epäilemättä, mademoiselle, mutta kardinaalikin on kardinaali."
Espanjan prinsessain arvonimi.
